02.01.2007
Hyvää uutta vuotta! Tansaniassa vielä ollaan ja lämmintä piisaa vaikka viime
päivinä onkin sadellut aika paljon. Lehdestä luettiin, että sateet kestäisivät kuukauden verran, vaikka tähän aikaan ei yleensä ole sateita ollenkaan. Maaliskuussa pitäisi alkaa pitkä sade kausi, joka kestää kaksi kuukautta. Siitä alkaakin sitten talvi, jolloin kuulemma todella kylmä +25. Sateet tekee punaisen muta maan melko haastelliseksi, niin kävellä pyöräillä kuin autollakin kulkemisen. Muutama päivä sitten olimme matkalla kaupungista takaisin toimistolle ja saimmekin päällemme melko sateet...oma kommenttini oli että eihän me sokerista olla ja niin jatkettiin polkemista. Toimistolle päästyämme olin polvia myöden mudassa, hame kurassa ja vettä tippui joka puolelta. Jossakin vaiheessa matkaa, kun yritin sateelta nähdä mihin ajan vierestä meni auto, joka pysäytti hieman vauhtiaan ja kaksi intialaisen näköistä kaveria hymyili ja kysyi haluanko kyydin. Sanoin, että kiitti kauheasti mutta taidan olla jo märkä joten ei se mitää. Kotiin saatiin onneksi kuitenkin kyyti, ja kotonahan ei tarvinnut itse pestä pyykkiään vaan jo ovella likaiset vaatteet otti vastaan ihana sisäkkömme. On se elämä rankkaa täällä Afrikassa ;)
Me lähdettiin Mtwarasta pienelle matkalle, kun äippä ja iskä tulivat kylään reiluksi pariksi viikoksi. Lähdettiin jo kuitenkin hieman aikaisemmin Dar es Saleemiin, kun olimme saaneet hienon kutsun Suomen suurlähettiläältä itsenäisyyspäiväjuhliin. Yötä olimme yhdessä suomalaisessa perheessä, jossa ruoka oli kuin taivaasta..melko moinen kontrasti tähän maissipuuron, riisin ja papujen luvatun maan jälkeen (tulee jo korvista). Perheemme ompelija typsy oli tehnyt hameen ja paidan, jonka ajattelin olevan
ihan ok, mutta ennen juhlia sain kuulla, että afrikkalais jutut ei oikein ole in näissä juhlissa. Mulla ei kuitenkaan ollut muutakaan, joten sain taas kerran tuntea itseni hieman pelleksi sulkakuvioisessa hameessani, kun muiden yllä oli jos jonkinlaisia iltapukuja. Vähän niin kuin viime vuonna Saint
Paddyn päivänä Irlannin suurlähtetystössä. (Katja varmastikin muistaa ;) ) Paikalle saapuessa pihan edessä oli paloautoa, ambulanssia ja vartioita vaikka kuinka paljon. Nimet löytyi listasta ja suurlähettilään ja hänen vaimonsa kättelyn jälkeen (ja joidenkin muiden ihmisten jotka heidän vieressään seisoivat– ei pienitäkään hajua ketä ne oli) löysimme Saanan, Tuomaksen, Sannan ja Tiinan. Saanan ja Tuomaksen tapasimme juhlissa ensimmäisen kerran livenä. He olivat tulleet matkustelemaan ympäri Tansaniaa ja tunsivat Arin, jonka kautta olimme emaileilleet ja olleet yhtyksissä. Paikalla olivat myös opiskelijatytöt Mtwarasta Tiina ja Sanna. Tarjolla oli juotavaa niin paljon kuin jaksoi juoda ja tarjottimella tuotiin pikku naposteltavaa. Ruisleipää lohella, karjalanpiirakkaa munavoilla...suomalaisia ihanuuksia. Suulähettiläs ja joku toinen mies pitivät puheen. Ensimmäisen puheen jälkeen luulimme kulevamme Maamme laulun, mutta laulu olikin joku ihan toinen, en oikein tiedä vieläkään mikä se oli. Toistakaan 
puhetta en oikein kuullut, mutta puheen jälkeen tuli maamme laulu tosin jostakin cd:ltä ja joku aloitti laulun jo intron kohdalla, joten se meni vähän sekaisin. Juhlissa oli mukana kait suurlähettiläitä ympäri maata, koska siellä näkyi turpaanipäitä ynnä muita. Suurin osa oli kuitenkin meitä tavallisia juntteja. Ihan mukavaa oli kyllä nähdä minkälaisessa vaatimattomuudessa suurlähettiläs asui. Vessassa käydessä pystyi tirkistelemään olohuonetta, jossa sai tuntea ilmastoinnin ihanuuden ja merimaiseman suoraan ikkunasta. Kaksi kerroksisessa vaatimattomuudessaaan oli kuitenkin hieman vaikeata löytää sitä Tansaniaa mihin oli Mtwarassa tottunut. Pirkeet oli kuitenkin oikein mukavat.
Melkein viikko hengailtiin Darissa. Sillä aikaa ehdin kuitenkin saada taas ripulin kuumeen kera, joten olin muutamat päivät hieman rauhallisemmin. Ehdimme kuitenkin klinikalle mennessä nähdä, kun auto törmäsi täysillä pyöräilijään, joka sinkosi maahan... Suosittelen kaikille pyöräilykypärää, ainakin jos ajaa pyörällä Tansaniassa.
13.päivä suuntasimme vanhempieni kanssa Zansibarille. Yötä olimme jonkinlaisessa paratiisissa. Paikka oli saksalaisen pariskunnan omistama paikka, joka oli vasta jonkun vuoden ollut auki. Jollakin ihmeellä onnistuimme melkein joka paikassa
olemaan ainoita asiakkaita niin kuin tässäkin hotellissa. Meillä oli käytössämme talo, jossa oli kaksi huonetta omilla parvekkeilla, suikulla josta tulikuuma vettä ja ihan oikea istumavessa :) Paikka todella tuntui palalta taivasta. Ovesta ulos tullessa näkymänä oli Intian Valtameri, palmuja...ja joskus vierailemaan tulivat paikan kaksi muulia, joista en oikein välittänyt. Olimme paikassa
puolihoidolla, joten illalla meitä odotti aina jokin ihanuus alkuruuasta jälkiruokaan...ja voi kun ruoka oli taas niin hyvää.
Zansibarilla kävimme perusturisti jutut eli mauste kierroksen ja stone townin oppaan kera. Olin aikaisemmin hieman epäillyt olinko ihan oikeasti kiinnostunut tietämään missä mausteet kasvavat, mutta yllättävästi kierros olikin erittäin mielenkiintoinen.
Tiesitkö, että viher, valko-, mustapippuri tulevat yhdestä ja samasta kasvista? Eri vaiheet ja tavat käsitellä vain muuttavat maun. Nyt ollaan sitten käyty niin pitkällä kuin pippuri kasvaa... heh. Samana päivänä kävimme vielä historiaa kuuntelemassa, mutta seitsämän tunnin kävelyn jälkeen ei oikein enää jaksanut kiinnostaa. Seuraavana päivänä olimme onneksi päättäneet ottaa ihan iisisti ja oltiin vain pikku paratiisissa ottamassa aurinkoa. Puolen päivän aikaan oltiin altaan vieressä makailemassa. Itse olimme siirtäneet aurinkotuolimme varjoon, mutta äiti ja isä ottivat aurinkoa. Katselin touhua ja kysyin onko aurinkorasvaa muistettu laittaa...isä oli sitä mieltä että hän ei mitään rasvoja tarvi ja on mahallaan ja selällään vartin verran. Seuraavat muutaman päivää seuranamme oli kaksi rapua. Sain ainakin sanottua, että mitä mä sanoin :)
Zansibarin jälkeen suuntasimme Arushaan kohti safaria. Lentoasemalle päästyämme saimme kuitenkin hetken päästä huomata, että lentomme klo 11 oli peruttu. Tästä ei lähtöselvitystä tehnyt mies kuitenkaan sanonut tiskillä vielä mitään, vaan tuli perässä kysymään jos 
hän kuitenkin merkitsisi meidän laukut menemään suoraan Arushaan, ettei meidän tarvitse enää hakea laukkuja Darissa. Siitä olisi vissiin pitänyt arvata, että odottelua oli edessä parisen tuntia. Jossakin vaiheessa ehdimme jo pelästymäänkin, kun näimme lentoyhtiömme koneen ikään kuin nousevan ilmaan, mutta ilmeisesti kone ei ollutkaan pystynyt laskeutumaan. Loppu viimein pääsimme koneeseen ja kerkesimme myös jatkolennolle. Darissa meidän tarvitsi kuitenkin itsemme vielä hoitaa systeemiin ja odottelimmekin tiskillä varmaankin 15-20min, kun jonkun nimi puuttui listalta. Brianin tarvitse neuvoa virkailijaa mitkä liput ottaa irti ja mitä ei. Kaikessa kiireessä meinasi kyllä mennä hermot. Kilimanjaron lentokentälle saavuttaessa saimme huomata, että lentoyhtiön järjestämää bussia sullottiin täyteen. Onneksi käytössä oli vielä yksi auto, josta menimmekin ensimmäisenä varaamaan paikat ja perille Arushaan pääsimme noin tunnin kuluttua. Kilimanjaron huippua ei valitettavasti nähty pilvien vuoksi, mutta voi sitä silti sanoa sen nähneensä.
Seuraavana aamuna suuntasimme autolla joka oli tavaraa kohti 4 
yön ja 5 päivän safaria. Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa oli Lake Manyara, seuraavat kaksi yötä Serengetissä ja viimeinen yö Ngorongorossa. Lake Manyaralla nähtiin paljon norsuja, seeproja, puhveleita, kirahveja ja itse järvi oli vaaleanpunainen siinä seisovista flamengoista. Ensimmäisen yön olimme leirintäalueella jossakin kylässä. Illalla sinne palatessamme saimme kuulla, että toinen isoista teltoista oli mennyt rikki, joten käytössä ei ollut kuin hieman pienempi teltta. Sanoimme, että teltta kelpaa aivan hyvin meille. Koe makaamisen jälkeen saimme kuitenkin huomata, että Brian ei mahtunut telttaan nukkumaan kuin reunasta reunaan. Näin olleen pomon kanssa puhelimessa neuvottelun jälkeen me nukuimme yömme pienessä mökissä. Kuski ja ajaja olivat yötä kait pienessä teltassa. Yön aikana satoi melko paljon ja aamulla kuivumassa oli kaksi patjaa. Eivät olleet kuulemma kastuneet paljon.
Valmiiksi katetun aamiaisen jälkeen suuntaisimme kohti
Serengetiä. Ngorongoron äkkijyrkät pudotukset tieltä hieman kauhistutti, mutta perille päästiin. Päivän aikana ehdimme nähdä melko paljon eläimiä, mutta päivän kohokohta oli varmastikin nähdä gepardin puunoksalla syömässä antilooppia. Savanni oli noin yleensä ottaen melko tylsää maisemaa, mutta ymprillä oli muutamia vuoria joka teki maisemasta paikoin erittäin kauniin. Seuraavassa yöpaikassa olimme keskellä villiä elämää ja saimme kuulla, että vettä ei tule joten suihkukaan ei toiminut. Yöllä ei teltan vierestä kuulunut leijonan tepsuttelua, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Seuraavana aamuna lähdimme jo ennen aamupalaa liikkeelle kuuden aikoihin, mutta sateen vuoksi eläimet pysyivät melko paljon omissa onkaloissaan. Päivällä näimme taas runsaasti norsuja, kirahveja, virtahepoja ja jopa leijonia jotka nautiskelivat laskevasta auringosta. Tiet olivat sateiden jäljiltä pakoittain melko moista puuroa ja osa jännitystä toivat paikat josta ei olisi uskonut auton koskaan menevän. Safarin aikana jäätiin jumiin kuitenkin vain kerran. Brianin ja isän sekä muutaman muun miehen avustuksella auto kuitenkin irtosi mudasta.
Viimeisen yön olimme Simban leirintäalueella Ngorongorossa, joka oli melko korkealla ja näin ollen ilmakin oli kuin Suomessa olisi ollut. Olimme kuitenkin onneksemme ostaneet päivällä kaksi masai kaapua, johon kietoidumme. Matkalle leiripaikkaan kävimme myös pällistelemässä, kun masait lauloi ja hyppi korkealle. Kävimme heidän majoissaan, jossa englantia osaavat kertoivat heidän elämäntavoistaan. Ihan mielenkiintoista ja vaikuttavaa olla vieressä, kun korvalehdet venytetyt punakaapuiset ja koruja täynnä olevat äijät hyppivät ja naiset heiluttavat hartioitaan. Vähän turisti meininkiä, mutta eipä sitä oikein muutenkaan samaa pääse
pällistelemään.
Illalla ennen nukkumaan menoa saimme kuulla, että leirissä käy melko usein villisikoja, jotka saattavat tulla telttoihin joten ruokaa ei tulisi teltassa pitää. Heräsin keskellä yötä ja tajusin että laukkussa oli voita ja ruisleivän muruja...en päässyt ajatuksesta eroon vaan herätin Brianin joka loppu viimein heitti pussin pois teltasta. Aamulla olin kuitenkin edelleenkin vakuuttunut, että joku sika sitä oli ainakin käynyt koskemassa. Aamulla kuulimme myös, että äiti oli nähnyt norsun teltan
ulkopuolella.
Ngorongoron kraatteri oli ehkä yksi vaikuttavammista paikoista. Alhaalla näimme hassuja lintuja, paljon leijonia ja neljä jellonan poikastakin. Actionia leijonilla ei kyllä kauheasti ollut vaan tuntuivat olevan maailman laskoimpia otuksia siirtyessään makaamaan kaksi metriä eteenpäin ja lyyhistyen taas uuteen makuuasentoon. Yhdellä jalat auki, toinen makaa mahallaan, yksi toisen päällä...Jossakin vaiheessa kuvioihin tuli ilmeisestikin johtaja naaras, kun kaikki laskintakin myöden nousi. Yksi haki poikaset piilostaan ja koko joukko lähti tapustelemaan pois. Onnistuttiin näkemään myös erittäin harvinainen musta sarvikuonokin kolmen kappalein. Kraatterissa niitä on kuulemma jäljellä enää 18.
Hasevina, likaisina ja väsyineinä palasimme viiden päivän jälkeen Arushaan. Olimme palaamassa takaisin hotelliin, jossa olimme olleet ensimmäisen yön. Paikka oli ihan ok sellanen hostellin tyyppinen, mutta ei nyt mikään mieltä valoittava paikka. Saimme kuitenkin yllätykseksemme huomata, että meidät pysäytettiinkin hotelliin jonne emme ajatelleen majoittuvamme tämän matkan aikana. Kuski nousi ylös autostaan ja sanoi menevänsä tarkistamaan
varauksemme. Olimme ymmällämme...sitten ajattelimme että kuski vain vitsaili. Saimme kuitenkin huomata, että kyseessä ei ollut vitsi. Ehdimme jo kysellä hintaakin, mutta kaikki oli kuulemma hoidettu. Illallinen kuului vielä hintaan. Kuumassa suihkussa tuli vietettyä hetki ja nautittua pehmeästä puhtaasta sängystä. Kontrasti teltassa nukkumisen ja luksushotellin välillä oli melko moinen. Eipä tainnut kukaan silti valittaa.
Aamulla jouduimme jättämään paikan jo kuuden maissa. Kilimanjaron lentokentälle oli noin 45 min ajomatka ja kyytimme tuli noin puoli tuntia myöhässä, joten kaasua piti pitää pohjassa. Hyvin ehdimme lennolle ainoana ongelmana oli ettei minun ja Brianin nimeä löytynyt listasta. Äidille ja isälle saatiin boarding passit käteen, mutta me jäimme odottamaan. Lento oli kuulemma täyteen buukattu. Safarin järjestäjämme oli vielä varmistanut paikkamme safarilla ollessamme. Hetken odottelun jälkeen minulle löytyi paikka, mutta Brian oli vielä ilman. Virkailijan seuraava ehdotus oli kysyä lentäjältä jos ohjaamosta löytyisi yksi ylimääräinen tuoli. Sitä ei kuitenkaan ollut...seuraava ehdotus oli, että Brian ottaisi toisen yhtiön lennon Dariin joka lähti puoli tuntia myöhemmin. Ongelmana oli kuitenkin meidän
jatkolento Mtwaraan, johon Brian ei ehtisi. Brian oli sanonut, että odottaako lento sitten minua Darissa, vai mitä?!? Sitten rupesi tapahtumaan. Meidän ollessa lentokoneessa odottamassa ja tietämättä mitä tapahtui kuulimme takaa taputusta ja kun yksi mies lähti koneesta pois. Luulimme matkustajan tulleen väärään koneeseen, mutta saimmekin kuulla että lentoemäntä oli kysynyt matkustajilta, jos joku olisi halukas menemään toiseen koneeseen, jotta Brian pääsisi sisään. Minä olin ehtinyt jo kysyä lentoemmäntä, että nyt on tyhjä paikka ja mieheni odottaa vielä koneeseen pääsyä. Hänen vastaus oli vain, että odotamme vielä yhtä matkustajaa. Onneksi se yksi matkustaja oli kuitenkin Brian. Näin ollen pääsimme vielä samalla lentokoneella Mtwaraan.
Mtwarassa elämä olikin sitten rauhallisempaa. Olimme kuitenkin äipän ja iskän kanssa vielä samassa hotellissa, jossa olimme myös joulun yli. Meren pauhatessa vieressä ja +30 joulu tuntui kuitenkin hieman epätodelliselta. Onneksi äiti oli kuitenkin laittanut pakettiin pipareita jotka muistuttivat siitä tutusta joulusta. Joulu musiikkia ei ollut tullut mukaan, mutta hotellilla oli onneksi yksi levy, joka oli kuitenkin salaperäisesti kadonnut jouluaatto aamuna. Ruuan jälkeen saimme kuulla saman cd:n keittiössä soimassa...”We don't have Christmas music...” Joulupäivänä kävimme kotonamme syömässä vatsamme täyteen pilauta ja muita herkkuja. (tosin ei mitään uutta).
Hotelleissa yöpymisien, hyvän vaihtelevan ruuan jälkeen omaan huoneeseen palui tuntui hieman ankealta mutta kotoisalta. Onhan tämäkin edelleenkin kuin pieni hotelli. Ruoka tulee pöytään, pyykit pestään...sähköä ei tosin aina ole ja vesikin on välillä kortilla.
Mitähän vuosi 2007 tuo tullessaan?
