Tällä viikolla aloitimme opetuksen kouluissa. Tulemme opettamaan kolmessa eri koulussa. Maanantaina ja tiistaina Mtwarassa, ja keskiviikkoisin Mikindanissa. Ensimmäiselle tunnille mennessä ei oikein tiennyt mitä tuleman pitää, mutta hyvin se kuitenkin loppu viimein sujui. Ensimmäinen luokkamme oli 6 luokkat ja oppilaita oli 66. Mukanamme tunnilla oli myös Chigogolo, joka käänsi kaikki pelien säännöt swahiliksi ja piti ryhmää järjestyksessä. Saimme viereemme myös suuren joukon katsojia. Tiistaina saimmekin opetettavaksi hieman pienempiä, 2 luokkalaisia ja esikoulu luokan. Katsojia oli tietenkin vähintään saman verran kuin opetettavia.
Mikindaniin menemme daladala, joka on paikallinen pikkubussi. Edellisellä viikolla odotimme bussia yli puoli tuntia, mutta tällä viikolla saimme bussin hetken odotettuamme. Busseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät silloin kun se on täynnä. Tämä tarkoittaa sitä, että meille ei ole enää busissa istumapaikkaa, koska hyppäämme kyytiin tiemme päästä. Vielä silloinkin, kun tilaa ei ole meidän mielestä enää jäljellä yhtään kaartaa bussi tien
viereen ja kaksi uutta päätä änkeää vielä sisään. Onneksi ikkunat ovat auki, joten bussin liikkuessa saa raitista ilmaa. Takaisin tullessa lähdemmekin linja-autoasemalta, joten saamme istumapaikat. Mikindanin koulusta opetimme 4 luokkalaisia, joita oli taas yli 60. Tällä kertaa emme saaneet kuitenkaan niin paljon katsojia kuin toisissa kouluissa, koska opetamme jalkapallokentällä, joka on pienen matkan päässä koulusta.
Tämän ja viime viikon olemme saaneet tutustua sähkökatkoksiin, jotka saattavat kestää päiviä. Tällä hetkellä kodissamme ei ole ollut sähköä neljään päivään. Perheellämme on onneksi vettä varatankissa, mutta viime viikolla tämäkin vesi ehti loppumaan, koska sähkö oli poissa kuutisen päivää ja tankkia ei saatu välillä pumpattua täyteen. Pimeän tulessa kuuden aikoihin tarkoittaa siis sitä, että olemme oppineet myös hieman erilaisen unirytmin. Aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös.
Viime viikonloppuna olimme järjestämässä jalkapalloturnausta Mikindanissa. 
Jalkapallo-otteluita katsomaan oli kerääntynyt varmasti suurinosa kylän lapsista. Oli mukavaa nähdä lapsien kannustavan omaa joukkuettaan tanssimalla ja laulamalla ympäri kenttää. Maalin tullessa kaikki lapset juoksivat kentälle juhlimaan maalia. Yhtä nopeasti he myös poistuvat kentältä pelin jatkuessa.
Arkeen täällä on ruvennut jo tottumaan, kieltä ei tosin vielä oikein ymmärrä. Ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, ja pyöräillessä saa vähän väliä kuulla tervehdyksiä ja kysymyksiä miten menee. Suomeen takaisin tulessa pitää varmasti hetken aikaa keskittyä, että jokaiselle vastaantulijalle ei tule hymyillä ja kysyä mitä kuuluu!
No comments:
Post a Comment