Tansanialaiset häät

06.11.2006

Eilen aamulla herättyämme emme vielä tienneet mihin päätyisimme sinä päivänä. Aamupala pöydässä perheemme äiti Jennifer kertoi, että heidän kirkossaan on tänään häät. Hetken päästä hän kysyi oliko meillä jotakin suunnitelmia päivälle. Meillä ei ollut sen ihmeempiä suunniteltu, joten hän kysyi olisimmeko me kiinnostuneita tulemaan mukaan. Ensireaktiomme oli, että eihän me nyt voida näin vain tulla, mutta hetken keskustelun jälkeen totesimme, että voisimme mennä kirkkoon, koska vihkiminen oli avoin yleisölle. Vihkimisen oli määrä alkaa kello 11 (kutsussa oli tosin klo 10), mutta epäilivät että se alkaa ehkä noin 11.30. Saavuttuamme kirkkoon se oli vielä puoli tyhjillään ja muutamat naiset koristelivat vielä salia. Viime käyntimme jälkeen kirkko oli saanut valkoisen värin seinille ja betonin lattialle kivimöhkäleiden sijaan.

Kirkko oli koristeltu sinivalkoisin värein. Eteen oli kiinnitetty kankaita, jotka laskeutuivat haitarimaisesti sivulle. Keskellä tätä oli nippu valkoisia ja sinisiä ilmapaloja. Samat ilmapallot olivat myös ympäri salia, ja sinistä satiininarua oli laitettu penkkien päähän. Edessä oli pöytä, jossa oli viralliset paperit allekirjoitusta odottamassa. Pöydän takana oli tuoleja, jotka oli aseteltu niin, että kaksi tuolia osoittivat toisiaan kohden. Näiden tuolien oli kummallakin puolella neljä tuolia.

Seremonia alkoi niin, että pastorit kävelivät sisään tai toisin sanoen marssivat niin että kumpikin jalka teki joka kerta pienen puoliympyrän muotoisen kaaren astuessa, jolloin jalka asettui melkein joka askeleella melkein samaan paikkaan. Eteenpäin ei siis menty millään kiireellä. Pastorit hivuttautuivat ensin pöytään asti, jonka jälkeen kummatkin kääntyivät eri suuntiin. Samaan tahtiin he kulkivat myös ylös puhujan pönttöön astuen jopa rappuset samaan tahtiin. Taustamusiikkina oli sähköuruista soitettu epämääräinen pimputus.

Pastorien jälkeen oli sulhaspoikien vuoro. Pojat olivat noin 8-vuotiaita ja hienot tummat puvut mustine kenkineen he tepsuttelivat samaan tapaan kuin pastorit olivat tehneet aikaisemmin. Pojilla oli kummalakin kädessään pieni vaaleansininen laatikko, joissa oli vihkiraamatut. Poikien jälkeen hiivintämarssin vuorossa olivat morsiustytöt. Tytöillä oli kaikkiaan kuusi ja kaikilla samasta sinisestä satiinista tehdyt hameet. Tytöt kävelivät sisään ikään kuin parijonossa. Ensimmäisillä tytöillä oli kädessään kynttilät sinivalkoisin koristeluin, seuraavilla oli kepit joihin oli kiinnitetty kaksi ilmapalloa ja viimeisillä tytöillä oli pienet tarjottimet, jossa oli pientä sinivalkoista paperisilppua jota rytmin mukaan tiputettiin matkan varrelle kummallekin puolelle kummatkin samaan tahtiin.Koomillista oli katsoa, kun järjestelyistä vastaava nainen yritti sytyttää kynttilöitä uudelleen muutamaan kertaan, vaikka oli aivan selvää että tuulevassa salissa tuli ei tule kynttilöissä palamaan. Pian seremoniamestari huomattukin asiasta, ja nainen lopetti uudelleen sytyttämisen närkästyneen näköisenä. Omalla paikallaan morsiustytöt ja pojat jatkoivat samaan tahtiin paikallaan marssintaa.

Seuraavana hiivintämarssi vuorossa oli bestman ja kaaso, jotka marssivat puoliväliin jossa he tapasivat ja lähtivät taas siihen suuntaan josta olivat lähteneet, hakemaan morsianta ja sulhasta. Morsiamen edessä oli vielä pikkutyttö, joka oli puettu valkoiseen niin kuin morsiankin. Sulhanen ja morsian tulivat sisään eri ovista saattueen kera. Sulhasella oli mukanaan bestman ja äiti, ja morsiamella kaaso ja morsiustyttö. Puolivälissä käytävää he tapasivat, ja lähtivät hiipimään samaan suuntaan.

Eteen päästyään morsiuspari ei asettunutkaan istumaan vierekkäin niin kuin olin aikaisemmin ajatellut, vaan morsian ja kaaso istuivat vierekkäin, ja bestman ja sulhanen istuivat vastakkaisille tuoleille. Puheista, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden emme tietenkään ymmärtäneet paljoakaan. Jossakin vaiheessa morsiamelta poistettiin huntu, jonka jälkeen hän siirtyi sulhasen puolelle. Itse ajattelin vain, että nyt he sitten olivat varmastikin vihitty. Ennen vihkimistä morsiamen setä luovutti morsiamen sulhaselle. Setä ei ollut ilmeisesti kauhean valmistautunut tehtävään, koska ei muistanut edes sulhasen nimeä. Onneksi vieressä oli kuitenkin kuiskaaja. Tilanne oli melko koomillinen ja itse en meinannut pystyä lopettamaan naurua. Itse kun en siinä vaiheessa vielä tiennyt, että kyseessä oli setä eikä isä. Oli koomillista ajatella, että isä ei muistanut tulevan vävyn nimeä. Viimein kun kaikki puheet oltiin pidetty oli hiivintämarssin vuoro. Järjestys oli sama kuin sisään tullessa, mutta poistuminen tapahtui vain toisesta ovesta. Pieni morsiustyttöä rupesi ujostuttamaan, ja jähmettyi paikalleen korikädessä. Pienen avustuksen kanssa hän pääsi kuitenkin ulos asti. Ulkona koko perhe asettui kuvaa varten, ja Brian ottikin koko ajan kuvia. Loppu illasta taisi kuvia olla kolmisen sataa.

Seremoniamestari, joka oli eräänlaisessa frakissa aivan sirkus tirehtöörin näköinen, ilmoitti ennen kirkosta poistumista missä autossa kukakin menee. Itse lähdimme kotiin syömään lounasta. Muut häävieraat kerääntyivät autoihin ja pikkubusseihin ja lähtivät kierrokselle ympäri kaupunkia. Kaupunki kierroksen jälkeen he siirtyivät rannalle ottamaan kuvia. Vastaanoton ilmoitettiin alkavan tasan kello neljä ja ihmisiä pyydettiin olevan ajallaan. Jennifer sai järjestettyä myös meillä kutsun vastaanottoon, vaikka emme olletkaan etukäteen antaneet omaa panostustamme häitä varten. Täällä kun on tapana antaa rahalahjoitus ennen häitä häiden järjestelyitä varten. Ne jotka antavat ovat myös kutsuttuja häihin. Tätä varten annetaan halukkaille pyyntö ennen häitä. Summat liikkuvat 6-10 euron välillä paria kohden. Summasta voi käsittääkseni kuitenkin myös neuvotella. Hääkutsun saa vasta muutamaa päivää ennen.

Lähdimme vastaanottoon neljän aikoihin, mutta paikalle saapuessamme saimme huomata, että olimme ajoissa. Perheemme isä Bright sanoikin, että jos Tansaniassa on ajallaan on ongelmissa, koska kukaan ei koskaan ole ajallaan. Me jäimmekin istumaan ulos varjoon ennen kuin siirryimme sisään.

Saimme juttelu kavereita kirkon kuoron tytöistä, jotka olivatkin nähneet meidän pyöräilevän kotinsa ohi melkein joka päivä. Noin 45 minuutin odottelun jälkeen siirryimme sisään, jossa Jennifer olikin jo varannut meille paikat. Pöytiin tarjoiltiin limonaadia ja vettä. Alkoholijuomia ei ollut tarjolla, koska kirkko jossa vihkiminenkin tapahtui ei salli alkoholin käyttöä ollenkaan. Tarkat säännöt eivät myöskään salli tanssimista yms. kirkossa, jota voi nähdä muissa kirkoissa afrikkalaiseen tapaan melko paljon.

Tunnin jälkeen morsiuspari saattueineen saapui kuvauksesta paikalle, ja oli taas hiivintämarssin vuoro. Seremoniamestari pääsi vauhtiin mikrofoninsa kanssa, ja hääjuhla alkoi. Mukana oli myös dj, joka soitti musiikkia väliajoin. Seremoniamestarilla oli myös omaa ohjelmaa järjestettynä, kuten näyttelemistä laulun tahdissa ja vitsien kerrontaa. Itseä harmitti, kun ei ymmärtänyt. Hieman myös ihmetytti, että mitään ei myöskään käännetty, vaikka esimerkiksi sulhasen äiti ei puhunut swahilia, ilmeisesti hän kuitenkin ymmärsi kenialaisena jonkin verran. Ensin esiteltiin läsnäolijat aloittaen sulhasesta. Tittelitkin lueteltiin muun esittelyn lomassa. Sen jälkeen vuorossa oli sulhasen äiti ja sukulaiset. Tämän jälkeen oli vuorossa vasta morsian ja hänen sukulaisensa. Esittelyiden jälkeen oli vuorossa kakun leikkaus. Pöytä aseteltiin kaikkien nähtäväksi leikkaamista varten. Palasen leikattuaan morsian antoi kakun miehelleen niiauksen kera. Tämän jälkeen mies antoi vaimolleen, mutta vaimo jatkoi niiausta. Tämän jälkeen bestman ja kaaso antoivat toisilleen palat. Tämän jälkeen kakkusta yksi osa annettiin morsiamen äidille ja yksi osa sulhasen vanhemmille. Sulhanen ja bestman veivät kakun ensin morsiamen äidille, jonka jälkeen morsian ja kaaso vei toisen osan sulhasen äidille. Puolivälissä matkaa morsian kuitenkin meni polvilleen ja kulki kakku kädessä lopun matkaa polvillaan. Itse olin näkemästäni melko järkyttynyt, koska en osannut sitä odottaa. Mielessäni kävi vain, että vielä olisi puuttunut, että hän olisi konkreettisesti suudellut äidin jalkoja, jota paikallisesti jatkuvasti vanhempaa tervehtiessä sanotaan ”shikamoo”, joka suoraan käännettynä edellä mainittua tarkoittaa.

Kakun jälkeen oli vuorossa malja. Eteen tuotiin shampanjapullon näköinen viinirypälemehupullo. Tarvittiin kuitenkin todistajakin lukemaan pullon kyljestä kaikille, että pullo sisälsi alkoholitonta juomaa. Pienen tanssintojen jälkeen pullo aukaistiin samaan tapaan kuin shampanjapullokin ja jokaisen sukulaisen ja hääseurueen lasiin kaadettiin pullosta hieman juomaa, jonka jälkeen sukulaiset menivät kilistelemään lasit hääparin kanssa. Tämän jälkeen oli vuorossa kaikki häävieraat, ja näin ollen jokainen kävi kilistelemässä pulloaan vasten hääparin lasia. Loppu viimein hääparia kohden meni jonollinen tanssiva ja laulavia vieraita, jotka kilistelivät pullojaan keskenään.

Jonkin ajan kuluttua vuorossa oli ruoka, joka tarjoiltiin salin takaosassa. Ensin ruokaa kävivät hakemassa tietenkin hääpari ja lähimmät sukulaiset. Ruokaa oli kyllä tarjolla paljon ja lajeja oli melko paljon. Oli maustettua riisiä- pilauta, tavallista riisiä, ranskalaisia, perunaa, pastaa, kalaa, kanaa, lampaan lihaa ja salaattia. Pian oli omakin lautanen pullollaan, kun tarjoilusta vastaavat naiset olivat kauhaisseet ruokaa lautaselle. Ruoka oli kyllä todella hyvää, vaikka en jaksanutkaan koko lautasellista syödäkään. Syöminen tietenkin tapahtui paikalliseen tapaan sormin, ja servettiin oli kiinnitettynä hammastikku. Ruuan jälkeen morsiuspari antoi jokaiselle parille pienen kiitos kortin, jossa kiitettiin häiden avustuksesta. Korttiin oli kiinnitettynä kaksi karkkia. Jenniferiltä kuulimme kuitenkin, että ei ollut tavallista antaa vieraille mitään.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa sulhasen äidin puhe, jonka hän puhui englanniksi ja käännettiin suahiliksi. Ensimmäinen puhe siis jonka myös me ymmärsimme. Puheen jälkeen oli vuorossa lahjojen anto. Morsiuspari sekä bestman ja kaaso saattueineen asettuivat eteen riviin. Edessä oli pöytä, jossa oli kori mihin kortit voitiin laittaa ja lahjat annettiin morsiussaattueelle, jotka pitivät lahjoista huolta. Ensin vuorossa olivat lähimmät sukulaiset, jonka jälkeen jokainen vieras kävi antamassa vuorollaan lahjan ja onnittelemassa hääparia. Suurimman osan käytyä onnittelemassa vuorossa oli isompien lahjojen vuoro. Isompana lahjana näistä oli tv, joka kannettiin saliin kymmenen ihmisen saattueessa. Lahjaa kannettiin laulaen ja tanssien. Seremoniamestari pääsi taas kunnolla vauhtiin lahjaa esitellessä. Lahjasta myös sanoivat muutamat ihmiset oman sanansa, ja kiittelyitä ilmeisesti riitti.

Tässä vaiheessa kello alkoi olemaan puoli kymmenen, ja me suuntasimme kotiin. Hääpari jäi vielä kuitenkin antamaan lahjaa vanhemmilleen ja häissä auttaneille. Bright otti mukaansa ison pussillisen ruuan tähteitä naapurinkoirille. Illalla nukkumaan mennessä ei voinut muuta sanoa kuin että eipä olisi herättyään uskonut päivästä tulevan sellainen elämys.

Nordic Sports

19.10.2006

Matkamme Dar es Salemiin alkoi perjantaina. Lentomme oli ajoissa ja lentokentällä oli odottamassa sama kuski kuin edelliselläkin kerralla. Yöpaikkaan matkalla pysähdyimme myös ruokakaupassa, josta matkaan tuli vaihtelua ruokalajeihin ugalin ja riisin jälkeen, pastaa, patonkia, mehua ja suklaata. Ensimmäisen illan vietimme kuitenkin majapaikassamme, joka oli pienen matkan päästä keskustasta. Nautimme hiljaisuudesta sekä ilmastoinnista.

Lauantai aamulla suunnistimme kansainväliseen kouluun, jossa pohjoismaiden turnaus pidettiin. Paikalle tultuamme saimme huomata, että paikalla oli monta suomalaista, ja sai aluksi varoa mitä suustaan päästi, kun oli Mtwarassa tottunut puhumaan mitä sattui. Aamun aloittivat naisten jalkapallo joukkue. Itse olin ensimmäisen pelin sivusta katsojana. Vastustajana oli Norja. Ensimmäinen peli valitettavasti hävittiin, mutta seuraavissa peleissä kävi hieman paremmin. Itsekin pelasin seuraavissa peleissä, ja onnistuimme rankkari kisan jälkeen voittamaan prossia. Miehet valitettavasti hävisivät ottelunsa Ruotsia vastaan. Jalkapallon jälkeen oli vuorossa uintikilpailut, ja uinnin jälkeen lentopallon loppukilpailut. Lentopallosta tuli hopeaa, mutta uinnissa taidettiin olla viimeisiä. Iltapäivällä oli vuorossa suurlähettiläiden tikanheittoa ilmapalloihin, akan kantoa, teepussin heittoa ja köydenvetoa. Koko kilpailussa Suomi sijoittui kolmanneksi, Ruotsi vei voiton, Norja toisena ja Tanska neljäntenä. Illalla kisojen päätökseksi oli järjestetty juhlat, jossa iso puinen palkintokirahvi vaihtoi omistajaa. Ruoka oli erittäin hyvää ja paikalla oli elävää musiikkia.

Sunnuntaina otimme hieman rauhallisemmin pitkän lauantai päivän jälkeen. Vaihdoimme myös lauantaina yöpaikkaamme Onnelaan, jossa kävimme sunnuntaina uimassa ja illalla myös saunomassa. Sunnuntaina kävimme Onnelan lähellä olevassa ostoskeskuksessa syömässä ja keilaamassa, jossa Ari vei voiton pisteillä 154! Hinta tason huomasimme kuitenkin olevan hieman eri tasoa kuin mitä Mtwarassa olimme tottuneet. Esimerkiksi ruuasta maksoimme kaksin tai kolminkertaisesti ellei enemmänkin.

Maanantaina lähdimme kahdeksan aikoihin kohti kaupunkia Arin kanssa tapaamaan ”herra isoja herroja”. Päivän aikana tapasimme sponsoreiden johtajia, urheiluministeriä ja opetusministeriä. Opetusministeri oli kuitenkin tapaamisesta melkein tunnin myöhässä, koska oli jossakin toisessa tapaamisessa. Tapaamisten välissä Ari pyöritti meitä ympäri kaupunkia, ja Dar es Saleem alkoi saamaan hieman loogisemman järjestyksen, kuin mitä ensi kerralla olimme saaneet. Lämpöä kuitenkin riitti, joku mittari näytti päivällä jopa +36. En tiedä sitten oliko oikeassa, mutta lämmintä joka tapauksessa oli. Iltapäivällä kävimme myös vilkaisemassa tingatinga maalauksien kotisijaa, joka on Tansanialainen maalaus suuntaus. Valikoimaa pienessä hallissa oli hieman liikaakin.

Tiistaina menimme kaupunkiin daladalalla, jonka tuntui aamulla kiertävän joka kadun yrittäen saamaan pikkubussin (liian) täyteen. Aamupäivällä suuntasimme Karyakoo torille, joka oli aivan maineensa näköinen. Hurjasti ihmisiä ja kojuja joka puolella sekoittuen mielenkiintoiseen hajujen sekamelskaan. Jokaiseen kojuun saimme tervetulo toivotukset, ja samaan aikaan väistimme kymmeniä ihmisiä, jotka yrittivät samaan aikaan suunnata sekä samaan, että eri suuntiin. Kuumuutta riitti myös tälle päivälle, ja muutaman kerran ehdimme jo epäilemään olimmeko eksyneet vai suuntasimmeko oikeaan suuntaan.

Keskiviikkona suuntasimme onnellisesti hektisen Darin jälkeen takaisin Mtwaraan. Paluumatkalla saimme huomata, että lentokone teki välilaskun, josta emme olleet tietoisia vasta kuin huomasimme olevamme jossakin muualla kuin Mtwarassa. Mtwaraan saapuessa Brian sai maahanmuuttoviranomaisen niskaansa, joka kyseli kaikenlaisia kysymyksiä. Pyysimme häntä odottamaan pomoamme Kandaa, joka tuli meitä vastaan asemalle. Virkailija pyysi meitä menemään toimistolle, jossa hetken juttelun jälkeen virkailija sai huomata pomon torujen jälkeen, että olisi ollut ehkä parempi ollut olla vain hiljaa. Me kun olemme toimittaneet kaikki tarvittavat oleskelulupapaperit toimistolle, josta ne ovat sitten lähteneet hyväksyttäväksi Dar es Salemiin. Pomo ihmettelikin kovasti mitä toimistossa teimme, ja miksi virkailija ei ole soittanut Dariin ja kysynyt missä vaiheessa käsittely on. Kotiin palattuamme saimme huomata onneksemme, että sähkö oli tullut takaisin. Tosin illan mittaan se meni poikki taas muutamaksi tunniksi, ja tuli takaisin muutamaksi. Tänä aamuna ei talosta lähtiessä ei sähköt olleet tulleet takaisin.

Kuukausi

12.10.2006

Olemme olleet nyt Tansaniassa reilun kuukauden. Terveinä olemme pysyneet yhtä parin päivän vatsatautia lukuunottamatta. Olemme saaneet myös huomata, että ensimmäiset kaksi viikkoa olimme onnekkaita sähkön suhteen. Olemme nimittäin olleet nyt pari viikkoa ilman sähköä. Sähkön puuttuminen tarkoittaa myös sitä ettei ole juoksevaa vettä, koska tankkia ei saada pumpattua täyteen. Olemme kuitenkin onnekkaita, että pihassamme on kaivo eikä vettä tarvitse sen pidempää kanneskella. Pitkin teitä näkee kuitenkin niin lapsia kuin aikuisiakin iso vesi ämpäri pään päällä. Itseäni samaan tilanteeseen ajatellessa näen ämpärin tippuvan muutaman metrin kävelyn jälkeen. Hyvin kuitenkin viisi vuotiaskin ämpäriä päänsä päällä kanniskelee ja ryhti pysyy kunnossa. Koska sähköä ei ole iltaisin ja pimeää tulee kuuden jälkeen olemme kehitelleet uuden unirytmin. Nukkumaan kahdeksan yhdeksän aikoihin ja heräämme sitten kuuden maissa. Näin tulee muutenkin käytettyä hyväksi valoisa aika.

Arki täällä on kuitenkin ruvennut pyörimään mukavan leppoisasti. Suomalaista kiirettä ei ole tullut vielä ollenkaan ikävä. Itselläni on kuitenkin vielä hieman tottumista perheen sisäkköön. On outoa, että aamulla herätessä aamupala on katettuna, lounaalle tullessa on ugalia (maissipuuroa) lisukkeineen pöydässä ja illalla ugali vaihtuu riisiin. Vaatteet tulee huoneen ovelle pestynä. En tiedä kuinka moni suomalainen 19-vuotias olisi valmis samaan työhön. Heräämään 5.30 siivoamaan ja illalla 22 aikoihin vielä tiskaamassa astioita. Vaikka ruokaa syödäänkin vain kolme kertaa päivässä menee sen valmistamiseen käytännössä koko päivä. Ruoka kun valmistetaan alusta asti itse. Riisi puhdistetaan laittamalla riisi isoon punottuun lautaseen, jota heitetään omalla taktiikalla jonka kautta riisistä erottuu hyvä ja huono. Tämän jälkeen riisi pestään, ja on valmis keitettäväksi. Kookospähkinä rikotaan ja siitä karsitaan hiutaleet irti hassun näköisen vempaimen avulla. Hiutaleet liuotetaan vedessä ja siivilän avulla niistä puristetaan kookosmaitoa, jossa ugali ja riisi keitetään. Omaa herkkuani on chapati, jota täällä päin syödään aamiaiseksi. Chapatiin menee kuitenkin myös oma aikansa, joten jos aamupalaksi sitä onnistumme saamaan se tarkoittaa sitä, että sisäkön tarvitsee herätä vieläkin aikaisemmin.

Työt aloitimme kahden ensimmäisen viikon ajan toimistossa, koska koulut olivat lomalla. Viime viikolla aloitimme opetuksen kouluissa. Tulemme opettamaan kolmessa eri koulussa. Maanantaina ja tiistaina Mtwarassa, ja keskiviikkoisin Mikindanissa. Ensimmäiselle tunnille mennessä ei oikein tiennyt mitä tuleman pitää, mutta hyvin se kuitenkin loppu viimein sujui. Ensimmäiselle tunnilla oppilaita oli 66. Mukanamme tunnilla oli myös Chigogolo, joka käänsi kaikki pelien säännöt swahiliksi ja piti ryhmää järjestyksessä. Saimme viereemme myös suuren joukon katsojia. Tiistaina saimmekin opetettavaksi hieman pienempiä, 2-luokkalaisia ja esikoulu luokan. Katsojia oli tietenkin vähintään saman verran kuin opetettavia. Mikindaniin menemme daladalalla, joka on paikallinen pikkubussi. Edellisellä viikolla odotimme bussia yli puoli tuntia, mutta tällä viikolla saimme bussin hetken odotettuamme. Busseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät silloin kun se on täynnä. Tämä tarkoittaa sitä, että meille ei ole enää bussissa istumapaikkaa, koska hyppäämme kyytiin tiemme päästä. Vielä silloinkin, kun tilaa ei ole meidän mielestä enää jäljellä, kaartaa bussi tien viereen ja kaksi uutta päätä änkeää vielä sisään. Brianin on myös vaikeata seisoa pikkubussissa, koska joutuu olemaan koko matkan kumarassa. Onneksi ikkunat ovat auki, joten bussin liikkuessa saa raitista ilmaa. Takaisin tullessa lähdemmekin ensimmäiseltä pysäkiltä, joten saamme istumapaikat. Mikindanin koulusta opetimme 4-luokkalaisia, joita oli taas yli 60. Tällä kertaa emme saaneet kuitenkaan niin paljon katsojia kuin toisissa kouluissa, koska opetamme jalkapallokentällä, joka on pienen matkan päässä koulusta.

Olemme saaneet huomata, että ajalla on täällä päin hieman eri merkitys. Itselle Italiassa oleskelu opetti onneksi tuplaamaan arvioidut ajat, mutta täällä se voi tarkoittaa myös triplaamista. Esimerkiksi perheemme isä työskentelee lakimiehenä, ja työpäivä virallisesti alkaa 7.30. En tiedä minä aamuna hän todella on ollut siihen aikaan töissä. Ensimmäisellä viikolla hän taisi lähteä joku aamu 9:30 kotoa töihin...Tunnin pari myöhästyminen voidaan aina selittää. Sinä aamuna myöhässä ollessaan isä naureskeli, että hän sanoo että hänellä on erittäin tärkeitä kansainvälisiä vieraita, joita ei voinut jättää yksin. Kelpaisikohan tämä Suomessa selitykseksi, jos ensi vuonna ilmestyisin pari tuntia myöhässä töihin?!?! :)

Olemme myös aloittaneet swahilin kielen oppitunnit. Opettajana toimii nainen, joka opettaa opettajien koulussa swahilia ja englantia. Ensimmäinen oppitunti oli omasta mielestäni varsin mielenkiintoinen ja hyvin erilainen verrattuna siihen mihin on Suomessa tottunut. Mukanamme meillä oli vain kynät ja paperia. Ajatellen, että opettajamme oli englannin kielen opettaja hänen englantinsa oli melko kangertelevaa. Saimme kuitenkin suurimpaan osaan kysymyksiämme vastauksen. Pari ensimmäistä viikkoa kävimme tunneilla joka päivä, mutta nyt olemme käyneet kerran pari viikossa. Vielä on paljon opittavaa, ja tuntuu mahdottomalta seurata ihmisten nopeaa keskustelua.

Huomenna olemme lähdössä tapaamaan Dar es Saleemiin Ari Koivua, joka kävi myös Mtwarassa muutaman päivän visiitillä. Osallistumme siellä olessamme myös Nordic Sports Tournament- kilpailuun, joka pohjoismaiden välinen leikkimielinen urheilukilpailu. Ehkä tällä kertaa näemme myös enemmän kaupunkia, joka ensivaikutelmaltaan oli erittäin hektinen ja sekava. Alku suunnitelmiin kuului, että olisimme menneet bussilla joka kestää noin 12 tuntia, ellei matkalla tapahdu mitään ihmeellistä - rengas rikoista ynnä muusta matkan kesto luonnollisesti kuitenkin pitkittyy. Loppujen lopuksi päätimme vielä matkustaa alle tunnin lentokoneella mennen tullen. Bussi matkat saa vielä odottaa.

Ensimmäinen koulupäivä

06.10.2006

Tällä viikolla aloitimme opetuksen kouluissa. Tulemme opettamaan kolmessa eri koulussa. Maanantaina ja tiistaina Mtwarassa, ja keskiviikkoisin Mikindanissa. Ensimmäiselle tunnille mennessä ei oikein tiennyt mitä tuleman pitää, mutta hyvin se kuitenkin loppu viimein sujui. Ensimmäinen luokkamme oli 6 luokkat ja oppilaita oli 66. Mukanamme tunnilla oli myös Chigogolo, joka käänsi kaikki pelien säännöt swahiliksi ja piti ryhmää järjestyksessä. Saimme viereemme myös suuren joukon katsojia. Tiistaina saimmekin opetettavaksi hieman pienempiä, 2 luokkalaisia ja esikoulu luokan. Katsojia oli tietenkin vähintään saman verran kuin opetettavia.

Mikindaniin menemme daladala, joka on paikallinen pikkubussi. Edellisellä viikolla odotimme bussia yli puoli tuntia, mutta tällä viikolla saimme bussin hetken odotettuamme. Busseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät silloin kun se on täynnä. Tämä tarkoittaa sitä, että meille ei ole enää busissa istumapaikkaa, koska hyppäämme kyytiin tiemme päästä. Vielä silloinkin, kun tilaa ei ole meidän mielestä enää jäljellä yhtään kaartaa bussi tien viereen ja kaksi uutta päätä änkeää vielä sisään. Onneksi ikkunat ovat auki, joten bussin liikkuessa saa raitista ilmaa. Takaisin tullessa lähdemmekin linja-autoasemalta, joten saamme istumapaikat. Mikindanin koulusta opetimme 4 luokkalaisia, joita oli taas yli 60. Tällä kertaa emme saaneet kuitenkaan niin paljon katsojia kuin toisissa kouluissa, koska opetamme jalkapallokentällä, joka on pienen matkan päässä koulusta.

Tämän ja viime viikon olemme saaneet tutustua sähkökatkoksiin, jotka saattavat kestää päiviä. Tällä hetkellä kodissamme ei ole ollut sähköä neljään päivään. Perheellämme on onneksi vettä varatankissa, mutta viime viikolla tämäkin vesi ehti loppumaan, koska sähkö oli poissa kuutisen päivää ja tankkia ei saatu välillä pumpattua täyteen. Pimeän tulessa kuuden aikoihin tarkoittaa siis sitä, että olemme oppineet myös hieman erilaisen unirytmin. Aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös.

Viime viikonloppuna olimme järjestämässä jalkapalloturnausta Mikindanissa. Jalkapallo-otteluita katsomaan oli kerääntynyt varmasti suurinosa kylän lapsista. Oli mukavaa nähdä lapsien kannustavan omaa joukkuettaan tanssimalla ja laulamalla ympäri kenttää. Maalin tullessa kaikki lapset juoksivat kentälle juhlimaan maalia. Yhtä nopeasti he myös poistuvat kentältä pelin jatkuessa.

Arkeen täällä on ruvennut jo tottumaan, kieltä ei tosin vielä oikein ymmärrä. Ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, ja pyöräillessä saa vähän väliä kuulla tervehdyksiä ja kysymyksiä miten menee. Suomeen takaisin tulessa pitää varmasti hetken aikaa keskittyä, että jokaiselle vastaantulijalle ei tule hymyillä ja kysyä mitä kuuluu!

Ensimmäinen viikko

15.9.2006

Nyt on ensimmäinen viikko takanapäin. Paljon tulee uusia asioita koko ajan, varsinkin kielen kanssa. Enimmäkseen ihmiset puhuvat keskenään swahilia, ja sitä kun ei vielä ymmärrä paljoakaan on vielä vähän pihalla. Kieli tuntuu kuitenkin ihan opittavalta.

Lämmintä täällä on riittänyt. Päivisin on niin lämmintä ettei auringossa kauheankauaa viitsi olla. Kaikenlisäksi sanovat, että kesä on vasta tuloillaan ja talvi loppumassa! Innolla ja kauhulla sitä odottaen...Mieltä kyllä lämmittää ajatus siitä, että on syyskuu ja Suomessa talvi vasta aluillaan.

Talo, jossa asumme on 3 makuuhuonetta, olohuone, toimisto ja keittiö. Keittiö sijaitsee oikeastaan ulkona katoksen alla. Pihassa kasvaa niin pinaattia, baanaani puita, papayapuita ja mangopuita. Kuulimme muuten eilen, että banaaneja on jopa sata eri lajia. Täällä siitä on tähän mennessä saatu keitettynä, paistettuna ja niistä voi tehdä jopa ranskalaisia. Pienet banaanit ovat erittäin maukkaita.

Talossa on myös niin sanottu palvelija, joka näyttää tekevän kaiken ruuan ja pitävän huolta kodista. Itsestä tuntuu välillä, että ei oikein tiedä miten päin olisi. Ruoka kun on valmiina aamulla, päivällä ja illalla. Pyykki ilmestyy puhtaana omalle sängylle. Ehkä vähitellen pääsee myös mukaan ruuanlaittoon.

Työt olemme aloittaneet tällä viikolla rauhallisesti, koska koulut ovat tällä hetkellä lomalla. Työnteolla näyttää muutenkin olevan hieman erilainen merkitys kuin Suomessa. Esimerkiksi perheemme isä työskentelee lakimiehenä, ja työpäivä virallisesti alkaa 7.30. Tällä viikolla hän ei ole kerennyt vielä kertaakaan ajoissa. Eilen hän taisi lähteä 9:30 kotoa töihin...Tunnin pari myöhästyminen voidaan aina selittää. Maanantai aamuna myöhässä ollessaan isä naureskeli, että hän sanoo että hänellä on erittäin tärkeitä kansainvälisiä vieraita, joita ei voinut jättää yksin. Kelpaisikohan tämä Suomessa selitykseksi, jos ensi vuonna ilmestyisin pari tuntia myöhässä töihin?!?!

Olemme myös aloittaneet swahilin kielen oppitunnit. Opettajana toimii nainen, joka opettaa opettajien koulussa swahilia ja englantia. Ensimmäinen oppitunti oli omasta mielestäni varsin mielenkiintoinen ja hyvin erilainen verrattuna siihen mihin on Suomessa tottunut. Mukanamme meillä oli vain kynät ja paperia. Ajatellen, että opettajamme oli englannin kielen opettaja hänen englantinsa oli melko kangertelevaa. Saimme kuitenkin suurimpaan osaan kysymyksiämme vastauksen. Tunti maksaa 3000 shillinkiä per henkilö, mikä on noin 2 euroa. Olemme aluksi ajatelleet, että otamme tunteja joka päivä kunnes pääsemme kielessä hieman eteenpäin.

Mtwara kaupunkina ei ole mikään kauhean iso. Kaupungissa olevat kaupat ovat käytännössä kaikki konttien sisällä. Rakennuksia ei niin sanotussa keskustassa ole paljoakaan. Meillä onkin ollut aluksi hieman vaikeuksia suunnistaa kaupungissa. Kauppoja kuitenkin tuntuu olevan paljon, ja jokainen kauppa näyttää ulkoapäin sekatavarakaupalta. Tinkimistä meidän pitää vielä oppia, ja rahan arvo täällä päin on myös tuottanut hieman vaikeuksia, varsinkin kun aivojen tarvitsee vielä kääntää shillingit euroiksi.