Helmikuu

20.2.2007

Lämmintä riittää ja sateitakin on ollut jonkun verran. Varsinainen sadekausi on siis alkanut jo hieman etuajassa. Varsinkin iltaisin ja miksei myös päivisin isojen lammikojen luona on alkanut kuulua melkomoista sammakoiden kurnutusta. Omiin silmiin ei kuitenkaan heinikoiden keskeltä ole vielä osunut yhtään elävää kurnuttajaa.

Kuun alussa saimme keskuuteemme uuden harjoittelijan Suomesta Laura Kukkolan. Samana päivänä yksi työntekijöistämme Chigogolo lähti neljän kuukauden kurssille Sansibarille. Chigogoloa paikkaamaan saimme uuden työntekijän Upendon kuun puolivälistä alkaen. Vieraamme Singidasta lähti myös takaisin ottaen herra Kandan mukaansa.

Intian valtameri

Pari viikkoa sitten olimme uudella kuvausmatkalla Masasissa. Matkaa Masasiin on parisen sataa kilometriä ja tie on onneksi yksi niistä harvoista joka on asfalttia koko matkan. Näin ollen matka oli teiden puolesta hieman mukavampi kuin kuoppaiset tiet viime kuussa Newalaan. Masasissa meitä oli odottamassa mr. Swalehi, joka avusti meitä kuvausmatkan ajan. Masasiin saavuttuamme teimme suunnitelman seuraavien päivien osalta, jonka jälkeen lähdimme etsimään yöpaikkaa. Ensimmäinen paikka oli ihan ok lukuunottamatta ylipieniä sänkyjä, joten päätimme katsastaa vielä muutaman muunkin paikan. Lopulta löysimme pienen matkan päästä keskustasta mukavan paikan. Illalla kävimme bussiaseman luona syömässä.

Kuvausreissulla Masasissa

Lukuledin kuurojen koulun oppilaita

Itselläni oli kuitenkin jo päivällä ollut hieman huono olo ja ruoka ei oikein maistunut. Illan ja yönaikana sainkin sitten huomata mikä oli syynä. Vatsa oli ihan sekaisin...aamulla oli melko heikko olo, joten jäin hotellille kun Brian ja Laura menivät kuvailemaan. Iltapäivällä kävimme terveyskeskuksessa ottamassa malariatestin. Testi oli positiivinen, mutta luotettavuudesta ei voi aivan mennä takuuseen. Seuraavana päivänä olo oli jo hieman parempi, mutta edellisen yön episodit oli vielä liian hyvässä muistissa, joten jätin vielä kuoppaiset tiet väliin.

Torstaina päätimme lähteä iltapäivällä koulu kuvauksien jälkeen takaisin Mtwaraan, kun muutkin matkalaiset alkoivat saada vatsaoireita. Vaikka aamulla olikin jo parempi olo niin tämän kertaiset koulut olivat kaikki kuoppaisten teiden varrella ja takapenkillä hyppiminen nostatti pahanolon takaisin. Yhden koulu vierailun jouduin olemaan sivussa, jonka jälkeen puskassa käynnin jälkeen olo oli jo parempi. Takaisin Mtwaraan tultuamme oli taas mukava olla kotona.

Pallo lahjoitukset Lukuledin koululle

Viime viikon keskiviikkonahan oli ystävänpäivä. Täällä ei ystävänpäivää varsinaisesti vietetä. Itse kiusottelin Briania, että odotan viettämämme päivää irlantilaiseen tapaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että miesten tulee ostaa rakkalleen lahjoja ja pitää hyvänä. Aamulla sainkin yllätykseksi aamupalaa sänkyyn ja pienen lahjankin. Itse olin toivonut rantasandaaleja, joita nykyään kutsun pissasandaaleksi, koska jokaisessa vessassa on omat kengät vessassa käyntiä varten. Pissakengät jäi kuitenkin saamatta, ehkä joku toinen kerta. Iltapäivällä meillä oli jalkapallo-ottelu paikalliset vastaan valkonaamat. Paikalle olimme pyytäneet valmentajaa tuomaan niin poikia kuin tyttöjäkin, mutta viestissä oli ilmeisesti ollut jotakin epäselvyyttä ja paikalle oli tullut vain tyttöjä. Pelistä tuli kuitenkin ihan hauska ja tytöt voittivat ottelun 3-2 pienen avustuksen kanssa. Illalla Brian ja Bright olivat suunnitelleet erikoisillallisen läheisessä kylässä Mikindanissa, Old Bomassa. Kyseenlaista paikkaa ei osaisi kuvitella löytävänsä täältä uima-altaineen ja luksus huoneineen. Ruoka oli kuitenkin oikein hyvää ja ystävänpäivää tuli vietettyä Valentine hengessä.

Viime perjantaina ja lauantaina olimme Nanyambassa valmentamassa Helsinki Cupiin lähteviä tyttöjä. Joukko uusia tyttöjäkin oli lähtenyt mukaan pelaamaan. Samalla reissullä kävimme myös FC Kynän liikuntaystäväkoulussa Miutassa. Vaikka oli perjantai saimme koululle mentäessä huomata, että koulussa ei ollut ketään. Pienen selvityksen jälkeen kävi ilmi, että opettajat olivat kokouksessa tulisivat takaisin kahden maissa. Näin ollen palasimme pienen matkaa Nanyambaan ja lounaan jälkeen minä ja Upendo suuntasimme nokkamme takaisin Miutan koulua. Oppilaita ei näkynyt vieläkään, mutta löysimme kuitenkin opettajan jolle pystyimme antamaan uudet piirrustus ohjeet. Lauantaina Nanyambaan tulivat mukaan myös muutamat kaverit. Perillä olimme noin kahden maissa ja juuri kun olimme aloittamassa lounastamme ulkona rupesi satamaan kaatamalla. Ehdimme jo miettiä mitä harjoittelusta tulisi, mutta onneksi sade kuitenkin hellitti vähän ajan kuluttua ja harjoitukset voitiin pitään. Tyttöjen valmentaja oli pitänyt jo omat harjoitukset tytöille aamulla. Tytöt tuntuivat olevan innoissaan harjoittelusta mikä oli mukava nähdä. Tällä viikolla harjoitukset pidetään Madimbassa.

Jalkapalloharjoitukset Nanyambassa

Eilen saimme myös viiden ja puolen kuukauden jälkeen vihdoinkin oleskelulupamme. Itse aloimme olla jo toivomme menettäneitä, kun joka kerta toimistolla käydessä sai erilaisen vastauksen. Toinen sanoo, että paperit on lähetetty jo Dariin ja on käsittelyssä. Darissa taaseen saa kuulla, että mitään papereita ei ole. Näin ollen saimme tammikuun alussa täyttää uudet hakemukset viiden passikuvan kera Dariin. Tällä kertaa Mtwaran toimiston johtaja vei itse paperit henkilökohtaisesti. Toinen kuukauden jatkoleima viisumiin ehti jo mennä viime viikolla umpeenkin. Nyt asiaa ei kuitenkaan enää tarvitse miettiä, kun kummankin passissa on leimat.

Brian oppilaiden piirittämänä

Liikuntaystävät

24.01.2007

Mtwara sai taas vieraan viime perjantaina muutamaksi päiväksi, Ari Koivun ja Singidan projektin johtajan herra Daudin. Näin ollen sain myös roiman kasan salmiakkia ja turkinpippuria, jos koti-ikävä rupeaa vaivaamaan. Ari onnistui myös säästämään
hieman suussa sulavaa fazerin sinistä..hmmm....

Vasemmalta lukien Ari Koivu, Daudi Haggai, Adolf Kanda, Mohamed Chigogolo ja Brian Crosby

Lauantaina olimme järjestäneet sählymatsin valkonaamat vastaan paikalliset. Aloitus oli aamulla kello 10, joka ei välttämättä ollut aivan paras mahdollinen ajankohta päivässä. Illalla oli kuitenkin Chelsea-Liverpool matsi, jota ei Brian eikä Ari halunnut missata. Alku näytti meidän kannalta ensin lupaavalta, mutta vaikka venytimme ottelua neljänteen erään saimme kokea tapion taas kerran. Peli oli kuitenkin oikein hyvä lähenevästä keskipäivästä huolimatta ja hikeä riitti. Pelin lopuksi reilun pelin pelaajat saivat t-paidan, pussillisen mangoja ja Irlannista lahjoituksena tulleita kyniä. Illalla menimme suunnitelmien mukaan Mikindaniin (lähellä oleva kylä) katsomaan jalkopallomatsia ja alku ongelmien jälkeen saatiin myös satelliitti toimimaan. Myöhemmin palasimme takaisin Mtwaraan Bondeni Pubiin syömään illallista. Ruuan saaminen kesti kuitenkin paikallisten tapojen mukaan parisen tuntia.

Sählyä Mtwarassa photo by: Tariq

Sunnuntai iltapäivällä lähdimme ajamaan kohti Newalaa, joka sijaitsee 210 kilometrin päässä Mtwarasta länteen. Tie ei ole mistään parhaimmasta päästä ja Arin painaessa kaasua sai takapenkkiläiset oman osuutensa joka kuopasta. Koko matkaan kului kaikkiaan 4,5 tuntia, joka sisälsi myös yhden puhjenneen renkaan ja sen vaihdon. Loppu matkaa taittaessamme saimme huomata, että päätie oli kunnostuksen alla ja näin ollen jouduimme menemään vielä huonokuntoisempaa kapeaa tietä aivan loppu matkasta. Tiellä oli myös satanut muutama tunti sitten ja maa oli paikoittain muuttunut mudaksi ja pieniä jokia virtasi alamäkeä pitkin. Ennen matkalle lähtöä oli myös tulpissa ollut jotakin vikaa, joten pyyhkijät eivät toimineet. Välillä pysähdyimme siis pyyhkimään tuulilasiin lentänyttä kuraa. Jossakin vaiheessa sitä jo hieman epäili, että pääseeköhän sitä perille siinä piemeydessä keskellä ei mitään. Sitä ehti jo hieman epäillä ollaanko edes oikeaan suuntaan menossa, kun tiet erkanivat jossakin vaiheessa, mutta kylttejä ei ollut missään. Perille kuitenkin pääsimme ja heti Newalaan saavuttuamme etsimme yöpaikan, jonka jälkeen suuntasimme katsomaan mitä muutakaan kuin jalkapalloa.

Välituntikello

Jalkapallo näytettiin vierastalon sisäpihalla, jonne oli kerääntynyt lähemmäs 200 miestä katsomaan Arsenal-ManUnited peliä. Itse taisin olla ainoa nainen. Peliä oli pienestä 20 tuuman telkkarista vaikea nähdä, mutta tunnelmaa oli hauska seurata. Maalien jälkeen juhlinta jatkui viitisen minuuttia.Yksi mies piti oman shownsa heiluttelemalla Arsenalin sateenvarjoa ja ottamalla pelipaidan pois samalla tavalla kuin maalintehnyt pelaaja. Oli mukavaa nähdä miten pienessä kylässä Tansanian puskassa ihmiset iloitsivat maaleista. Voi vain arvata kuinka monta ihmistä ympäri maailmaa kokoontuu samalla tavalla katsomaan samoja ottelua. Matsin jälkeen menimme syömään hieman, jonka jälkeen jokainen oli matkan jälkeen valmiita nukkumaan. Yöpaikassa saimme kuitenkin huomata, että vettä ei tullut ja hyttysverkko parisängylle oli mitoiltaan yhden sängyn verran. Nukuttua tuli kuitenkin jonkin verran.

Maanantai aamuna oli seitsämältä herätys. Päivän aikana oli suunnitelmissa käydä mahdollisimman monessa Liike ry liikuntaystävä kouluissa kuvaamassa miten kouluilla ollaan urheilun osalta edistytty. Päivän aikana onnistuimmekin käymään yhteensä 15 koulussa. Auton kaartaessa koulun pihaan oli ympärillä nopeasti lapsia ihmettelemässä vierailijoita. Ihmettelijöitä riitti varsinkin, kun mukana oli kolme valkonaamaa videokamera ja digikamera. Jokainen lapsi halusi päästä kuvaan. Jokainen koulu sai samalla kaksi palloa, yhden jalkapalloa varten ja yhden netballia varten. Suomalaiset koululaiset eivät varmaan sanoisi juuta eikä jaata kun koulu saa muutaman pallon lisää. Jalkapallon pelaamisen kuitenkin tarvitaan pallo, joka täällä ei ole mikään itsestäänselvyys. Tämän näki jo pelkästään siitä riemusta mikä lapsien naamasta näkyi, kun pallo lensi ilmaan ja 50 oppilasta juoksi saman pallon perään. Sanoin ei pysty sitä riemua ja ääntä kuvailemaan.

Likunan koulun poikia jalkapallon perässä

Illalla saavuimme kuuden maissa Tandahimbaan, jossa pienen etsinnän jälkeen saimme yöpaikan. Koko kylässä ei kuitenkaan ollut tulo hetkellä sähköä ja saimme jännityksellä odottaa tuleeko sitä koko iltana. Meillä oli nimittäin vielä Tandahimban koulussa vierailut edessä, mutta videokameran kummatkin patterit olivat kuluneet päivän aikana. Sähkö tulikin noin tunnin päästä, mutta laturi ei vaan ollut samassa paikassa kuin kamera. Illallista syödessä sähköt hävisivät taas ja jännitys sai alkaa uudestaan. Ruuan jälkeen kävelimme Arin kanssa yöpaikkaamme kylän pilkko pimeitä teitä. Vastaan tuli pyöräilijöitä ja juoksevia lapsia, joiden totesimme tuntevan kuppaiset tiet ulkoa. Itse kun sai olla melko skarppina ettei kompastunut vain kävellessä. Taivaalla oli pieni kuun sirppi, joka antoi tielle pakoittain edes pientä valoa. Matkan varrella jäimmekin ihmettelemään moneen otteeseen uskomattoman kaunista tähtitaivasta, jossa tähtiä tuntui olevan lopputtomasti. Muutaman tähden lennonkin onnistuin näkemään. Myöhemmin myös toivomus tuli toteen ja sähköt palasivat.

Oppilaiden piirittämänä

Aamulla oli akut ladattuna ja aamupalaakin saatiin, vaikka majapaikan pitäjä olikin todennut että tietää jossakin hotellissa aamupalaa olevan tarjolla. Kuitti vihkoakin piti kuulemma vain pomo, mutta sen jälkeen kun Ari oli ilmoittanut että rahoja ei saa jossei kuittia tule niin puolen tunnin päästä joku tuli pyörällä tuomaan kuittia. Tälle päivälle ei kuitenkaan ollut jäljellä enää kuin 4 koulua, jotka saimme vierailtua puoleen päivään mennessä. Muutamassa peräkylän kouluissa saimme ennen näkemättömän vastaanoton, kun 500m kävelylle saimme 100 lapsen saattueen. Ääntä ja ihmetteliviä kasvoja riitti. Pienen matkan päässä olleessa toisessa koulussa saimme huomata, että edellisessä koulussa olleet oppilaat olivat menneet oikupolkuja pitkien edeltä. Iltapäivällä Mtwaraan saavuttaessamme tuntui kuopat vielä paikallaan ollessaankin.

Perheemme oli kutsunut Arin ja Kandan illalliselle syömään Tansanian parasta pilauta mama Jenniferin tekemänä. Ohessa Ari ja Bright, joka toimii Sports Development Aid:n puheenjohtajana, vaihtoivat tulevaisuuden suunnitelmia. Ruuan jälkeen alkoi kuitenkin yhden jos toisenkin silmät painumaan kiinni ja yöunet kyllä maistuivat hyvin. Tosin yöllä sai kyllä taas tuntea olevansa takaisin Mtwarassa merenpinnan tasolla, kun hiki virtasi vielä herätessäkin.

Leijonaan mä metsästän

02.01.2007

Hyvää uutta vuotta! Tansaniassa vielä ollaan ja lämmintä piisaa vaikka viime päivinä onkin sadellut aika paljon. Lehdestä luettiin, että sateet kestäisivät kuukauden verran, vaikka tähän aikaan ei yleensä ole sateita ollenkaan. Maaliskuussa pitäisi alkaa pitkä sade kausi, joka kestää kaksi kuukautta. Siitä alkaakin sitten talvi, jolloin kuulemma todella kylmä +25. Sateet tekee punaisen muta maan melko haastelliseksi, niin kävellä pyöräillä kuin autollakin kulkemisen. Muutama päivä sitten olimme matkalla kaupungista takaisin toimistolle ja saimmekin päällemme melko sateet...oma kommenttini oli että eihän me sokerista olla ja niin jatkettiin polkemista. Toimistolle päästyämme olin polvia myöden mudassa, hame kurassa ja vettä tippui joka puolelta. Jossakin vaiheessa matkaa, kun yritin sateelta nähdä mihin ajan vierestä meni auto, joka pysäytti hieman vauhtiaan ja kaksi intialaisen näköistä kaveria hymyili ja kysyi haluanko kyydin. Sanoin, että kiitti kauheasti mutta taidan olla jo märkä joten ei se mitää. Kotiin saatiin onneksi kuitenkin kyyti, ja kotonahan ei tarvinnut itse pestä pyykkiään vaan jo ovella likaiset vaatteet otti vastaan ihana sisäkkömme. On se elämä rankkaa täällä Afrikassa ;)

Me lähdettiin Mtwarasta pienelle matkalle, kun äippä ja iskä tulivat kylään reiluksi pariksi viikoksi. Lähdettiin jo kuitenkin hieman aikaisemmin Dar es Saleemiin, kun olimme saaneet hienon kutsun Suomen suurlähettiläältä itsenäisyyspäiväjuhliin. Yötä olimme yhdessä suomalaisessa perheessä, jossa ruoka oli kuin taivaasta..melko moinen kontrasti tähän maissipuuron, riisin ja papujen luvatun maan jälkeen (tulee jo korvista). Perheemme ompelija typsy oli tehnyt hameen ja paidan, jonka ajattelin olevan ihan ok, mutta ennen juhlia sain kuulla, että afrikkalais jutut ei oikein ole in näissä juhlissa. Mulla ei kuitenkaan ollut muutakaan, joten sain taas kerran tuntea itseni hieman pelleksi sulkakuvioisessa hameessani, kun muiden yllä oli jos jonkinlaisia iltapukuja. Vähän niin kuin viime vuonna Saint

Paddyn päivänä Irlannin suurlähtetystössä. (Katja varmastikin muistaa ;) ) Paikalle saapuessa pihan edessä oli paloautoa, ambulanssia ja vartioita vaikka kuinka paljon. Nimet löytyi listasta ja suurlähettilään ja hänen vaimonsa kättelyn jälkeen (ja joidenkin muiden ihmisten jotka heidän vieressään seisoivat– ei pienitäkään hajua ketä ne oli) löysimme Saanan, Tuomaksen, Sannan ja Tiinan. Saanan ja Tuomaksen tapasimme juhlissa ensimmäisen kerran livenä. He olivat tulleet matkustelemaan ympäri Tansaniaa ja tunsivat Arin, jonka kautta olimme emaileilleet ja olleet yhtyksissä. Paikalla olivat myös opiskelijatytöt Mtwarasta Tiina ja Sanna. Tarjolla oli juotavaa niin paljon kuin jaksoi juoda ja tarjottimella tuotiin pikku naposteltavaa. Ruisleipää lohella, karjalanpiirakkaa munavoilla...suomalaisia ihanuuksia. Suulähettiläs ja joku toinen mies pitivät puheen. Ensimmäisen puheen jälkeen luulimme kulevamme Maamme laulun, mutta laulu olikin joku ihan toinen, en oikein tiedä vieläkään mikä se oli. Toistakaan puhetta en oikein kuullut, mutta puheen jälkeen tuli maamme laulu tosin jostakin cd:ltä ja joku aloitti laulun jo intron kohdalla, joten se meni vähän sekaisin. Juhlissa oli mukana kait suurlähettiläitä ympäri maata, koska siellä näkyi turpaanipäitä ynnä muita. Suurin osa oli kuitenkin meitä tavallisia juntteja. Ihan mukavaa oli kyllä nähdä minkälaisessa vaatimattomuudessa suurlähettiläs asui. Vessassa käydessä pystyi tirkistelemään olohuonetta, jossa sai tuntea ilmastoinnin ihanuuden ja merimaiseman suoraan ikkunasta. Kaksi kerroksisessa vaatimattomuudessaaan oli kuitenkin hieman vaikeata löytää sitä Tansaniaa mihin oli Mtwarassa tottunut. Pirkeet oli kuitenkin oikein mukavat.

Melkein viikko hengailtiin Darissa. Sillä aikaa ehdin kuitenkin saada taas ripulin kuumeen kera, joten olin muutamat päivät hieman rauhallisemmin. Ehdimme kuitenkin klinikalle mennessä nähdä, kun auto törmäsi täysillä pyöräilijään, joka sinkosi maahan... Suosittelen kaikille pyöräilykypärää, ainakin jos ajaa pyörällä Tansaniassa.

13.päivä suuntasimme vanhempieni kanssa Zansibarille. Yötä olimme jonkinlaisessa paratiisissa. Paikka oli saksalaisen pariskunnan omistama paikka, joka oli vasta jonkun vuoden ollut auki. Jollakin ihmeellä onnistuimme melkein joka paikassa
olemaan ainoita asiakkaita niin kuin tässäkin hotellissa. Meillä oli käytössämme talo, jossa oli kaksi huonetta omilla parvekkeilla, suikulla josta tulikuuma vettä ja ihan oikea istumavessa :) Paikka todella tuntui palalta taivasta. Ovesta ulos tullessa näkymänä oli Intian Valtameri, palmuja...ja joskus vierailemaan tulivat paikan kaksi muulia, joista en oikein välittänyt. Olimme paikassa puolihoidolla, joten illalla meitä odotti aina jokin ihanuus alkuruuasta jälkiruokaan...ja voi kun ruoka oli taas niin hyvää.

Zansibarilla kävimme perusturisti jutut eli mauste kierroksen ja stone townin oppaan kera. Olin aikaisemmin hieman epäillyt olinko ihan oikeasti kiinnostunut tietämään missä mausteet kasvavat, mutta yllättävästi kierros olikin erittäin mielenkiintoinen.

Tiesitkö, että viher, valko-, mustapippuri tulevat yhdestä ja samasta kasvista? Eri vaiheet ja tavat käsitellä vain muuttavat maun. Nyt ollaan sitten käyty niin pitkällä kuin pippuri kasvaa... heh. Samana päivänä kävimme vielä historiaa kuuntelemassa, mutta seitsämän tunnin kävelyn jälkeen ei oikein enää jaksanut kiinnostaa. Seuraavana päivänä olimme onneksi päättäneet ottaa ihan iisisti ja oltiin vain pikku paratiisissa ottamassa aurinkoa. Puolen päivän aikaan oltiin altaan vieressä makailemassa. Itse olimme siirtäneet aurinkotuolimme varjoon, mutta äiti ja isä ottivat aurinkoa. Katselin touhua ja kysyin onko aurinkorasvaa muistettu laittaa...isä oli sitä mieltä että hän ei mitään rasvoja tarvi ja on mahallaan ja selällään vartin verran. Seuraavat muutaman päivää seuranamme oli kaksi rapua. Sain ainakin sanottua, että mitä mä sanoin :)

Zansibarin jälkeen suuntasimme Arushaan kohti safaria. Lentoasemalle päästyämme saimme kuitenkin hetken päästä huomata, että lentomme klo 11 oli peruttu. Tästä ei lähtöselvitystä tehnyt mies kuitenkaan sanonut tiskillä vielä mitään, vaan tuli perässä kysymään jos hän kuitenkin merkitsisi meidän laukut menemään suoraan Arushaan, ettei meidän tarvitse enää hakea laukkuja Darissa. Siitä olisi vissiin pitänyt arvata, että odottelua oli edessä parisen tuntia. Jossakin vaiheessa ehdimme jo pelästymäänkin, kun näimme lentoyhtiömme koneen ikään kuin nousevan ilmaan, mutta ilmeisesti kone ei ollutkaan pystynyt laskeutumaan. Loppu viimein pääsimme koneeseen ja kerkesimme myös jatkolennolle. Darissa meidän tarvitsi kuitenkin itsemme vielä hoitaa systeemiin ja odottelimmekin tiskillä varmaankin 15-20min, kun jonkun nimi puuttui listalta. Brianin tarvitse neuvoa virkailijaa mitkä liput ottaa irti ja mitä ei. Kaikessa kiireessä meinasi kyllä mennä hermot. Kilimanjaron lentokentälle saavuttaessa saimme huomata, että lentoyhtiön järjestämää bussia sullottiin täyteen. Onneksi käytössä oli vielä yksi auto, josta menimmekin ensimmäisenä varaamaan paikat ja perille Arushaan pääsimme noin tunnin kuluttua. Kilimanjaron huippua ei valitettavasti nähty pilvien vuoksi, mutta voi sitä silti sanoa sen nähneensä.

Seuraavana aamuna suuntasimme autolla joka oli tavaraa kohti 4 yön ja 5 päivän safaria. Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa oli Lake Manyara, seuraavat kaksi yötä Serengetissä ja viimeinen yö Ngorongorossa. Lake Manyaralla nähtiin paljon norsuja, seeproja, puhveleita, kirahveja ja itse järvi oli vaaleanpunainen siinä seisovista flamengoista. Ensimmäisen yön olimme leirintäalueella jossakin kylässä. Illalla sinne palatessamme saimme kuulla, että toinen isoista teltoista oli mennyt rikki, joten käytössä ei ollut kuin hieman pienempi teltta. Sanoimme, että teltta kelpaa aivan hyvin meille. Koe makaamisen jälkeen saimme kuitenkin huomata, että Brian ei mahtunut telttaan nukkumaan kuin reunasta reunaan. Näin olleen pomon kanssa puhelimessa neuvottelun jälkeen me nukuimme yömme pienessä mökissä. Kuski ja ajaja olivat yötä kait pienessä teltassa. Yön aikana satoi melko paljon ja aamulla kuivumassa oli kaksi patjaa. Eivät olleet kuulemma kastuneet paljon.

Valmiiksi katetun aamiaisen jälkeen suuntaisimme kohti
Serengetiä. Ngorongoron äkkijyrkät pudotukset tieltä hieman kauhistutti, mutta perille päästiin. Päivän aikana ehdimme nähdä melko paljon eläimiä, mutta päivän kohokohta oli varmastikin nähdä gepardin puunoksalla syömässä antilooppia. Savanni oli noin yleensä ottaen melko tylsää maisemaa, mutta ymprillä oli muutamia vuoria joka teki maisemasta paikoin erittäin kauniin. Seuraavassa yöpaikassa olimme keskellä villiä elämää ja saimme kuulla, että vettä ei tule joten suihkukaan ei toiminut. Yöllä ei teltan vierestä kuulunut leijonan tepsuttelua, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Seuraavana aamuna lähdimme jo ennen aamupalaa liikkeelle kuuden aikoihin, mutta sateen vuoksi eläimet pysyivät melko paljon omissa onkaloissaan. Päivällä näimme taas runsaasti norsuja, kirahveja, virtahepoja ja jopa leijonia jotka nautiskelivat laskevasta auringosta. Tiet olivat sateiden jäljiltä pakoittain melko moista puuroa ja osa jännitystä toivat paikat josta ei olisi uskonut auton koskaan menevän. Safarin aikana jäätiin jumiin kuitenkin vain kerran. Brianin ja isän sekä muutaman muun miehen avustuksella auto kuitenkin irtosi mudasta.

Viimeisen yön olimme Simban leirintäalueella Ngorongorossa, joka oli melko korkealla ja näin ollen ilmakin oli kuin Suomessa olisi ollut. Olimme kuitenkin onneksemme ostaneet päivällä kaksi masai kaapua, johon kietoidumme. Matkalle leiripaikkaan kävimme myös pällistelemässä, kun masait lauloi ja hyppi korkealle. Kävimme heidän majoissaan, jossa englantia osaavat kertoivat heidän elämäntavoistaan. Ihan mielenkiintoista ja vaikuttavaa olla vieressä, kun korvalehdet venytetyt punakaapuiset ja koruja täynnä olevat äijät hyppivät ja naiset heiluttavat hartioitaan. Vähän turisti meininkiä, mutta eipä sitä oikein muutenkaan samaa pääse pällistelemään.

Illalla ennen nukkumaan menoa saimme kuulla, että leirissä käy melko usein villisikoja, jotka saattavat tulla telttoihin joten ruokaa ei tulisi teltassa pitää. Heräsin keskellä yötä ja tajusin että laukkussa oli voita ja ruisleivän muruja...en päässyt ajatuksesta eroon vaan herätin Brianin joka loppu viimein heitti pussin pois teltasta. Aamulla olin kuitenkin edelleenkin vakuuttunut, että joku sika sitä oli ainakin käynyt koskemassa. Aamulla kuulimme myös, että äiti oli nähnyt norsun teltan ulkopuolella.

Ngorongoron kraatteri oli ehkä yksi vaikuttavammista paikoista. Alhaalla näimme hassuja lintuja, paljon leijonia ja neljä jellonan poikastakin. Actionia leijonilla ei kyllä kauheasti ollut vaan tuntuivat olevan maailman laskoimpia otuksia siirtyessään makaamaan kaksi metriä eteenpäin ja lyyhistyen taas uuteen makuuasentoon. Yhdellä jalat auki, toinen makaa mahallaan, yksi toisen päällä...Jossakin vaiheessa kuvioihin tuli ilmeisestikin johtaja naaras, kun kaikki laskintakin myöden nousi. Yksi haki poikaset piilostaan ja koko joukko lähti tapustelemaan pois. Onnistuttiin näkemään myös erittäin harvinainen musta sarvikuonokin kolmen kappalein. Kraatterissa niitä on kuulemma jäljellä enää 18.

Hasevina, likaisina ja väsyineinä palasimme viiden päivän jälkeen Arushaan. Olimme palaamassa takaisin hotelliin, jossa olimme olleet ensimmäisen yön. Paikka oli ihan ok sellanen hostellin tyyppinen, mutta ei nyt mikään mieltä valoittava paikka. Saimme kuitenkin yllätykseksemme huomata, että meidät pysäytettiinkin hotelliin jonne emme ajatelleen majoittuvamme tämän matkan aikana. Kuski nousi ylös autostaan ja sanoi menevänsä tarkistamaan varauksemme. Olimme ymmällämme...sitten ajattelimme että kuski vain vitsaili. Saimme kuitenkin huomata, että kyseessä ei ollut vitsi. Ehdimme jo kysellä hintaakin, mutta kaikki oli kuulemma hoidettu. Illallinen kuului vielä hintaan. Kuumassa suihkussa tuli vietettyä hetki ja nautittua pehmeästä puhtaasta sängystä. Kontrasti teltassa nukkumisen ja luksushotellin välillä oli melko moinen. Eipä tainnut kukaan silti valittaa.

Aamulla jouduimme jättämään paikan jo kuuden maissa. Kilimanjaron lentokentälle oli noin 45 min ajomatka ja kyytimme tuli noin puoli tuntia myöhässä, joten kaasua piti pitää pohjassa. Hyvin ehdimme lennolle ainoana ongelmana oli ettei minun ja Brianin nimeä löytynyt listasta. Äidille ja isälle saatiin boarding passit käteen, mutta me jäimme odottamaan. Lento oli kuulemma täyteen buukattu. Safarin järjestäjämme oli vielä varmistanut paikkamme safarilla ollessamme. Hetken odottelun jälkeen minulle löytyi paikka, mutta Brian oli vielä ilman. Virkailijan seuraava ehdotus oli kysyä lentäjältä jos ohjaamosta löytyisi yksi ylimääräinen tuoli. Sitä ei kuitenkaan ollut...seuraava ehdotus oli, että Brian ottaisi toisen yhtiön lennon Dariin joka lähti puoli tuntia myöhemmin. Ongelmana oli kuitenkin meidän jatkolento Mtwaraan, johon Brian ei ehtisi. Brian oli sanonut, että odottaako lento sitten minua Darissa, vai mitä?!? Sitten rupesi tapahtumaan. Meidän ollessa lentokoneessa odottamassa ja tietämättä mitä tapahtui kuulimme takaa taputusta ja kun yksi mies lähti koneesta pois. Luulimme matkustajan tulleen väärään koneeseen, mutta saimmekin kuulla että lentoemäntä oli kysynyt matkustajilta, jos joku olisi halukas menemään toiseen koneeseen, jotta Brian pääsisi sisään. Minä olin ehtinyt jo kysyä lentoemmäntä, että nyt on tyhjä paikka ja mieheni odottaa vielä koneeseen pääsyä. Hänen vastaus oli vain, että odotamme vielä yhtä matkustajaa. Onneksi se yksi matkustaja oli kuitenkin Brian. Näin ollen pääsimme vielä samalla lentokoneella Mtwaraan.

Mtwarassa elämä olikin sitten rauhallisempaa. Olimme kuitenkin äipän ja iskän kanssa vielä samassa hotellissa, jossa olimme myös joulun yli. Meren pauhatessa vieressä ja +30 joulu tuntui kuitenkin hieman epätodelliselta. Onneksi äiti oli kuitenkin laittanut pakettiin pipareita jotka muistuttivat siitä tutusta joulusta. Joulu musiikkia ei ollut tullut mukaan, mutta hotellilla oli onneksi yksi levy, joka oli kuitenkin salaperäisesti kadonnut jouluaatto aamuna. Ruuan jälkeen saimme kuulla saman cd:n keittiössä soimassa...”We don't have Christmas music...” Joulupäivänä kävimme kotonamme syömässä vatsamme täyteen pilauta ja muita herkkuja. (tosin ei mitään uutta).

Hotelleissa yöpymisien, hyvän vaihtelevan ruuan jälkeen omaan huoneeseen palui tuntui hieman ankealta mutta kotoisalta. Onhan tämäkin edelleenkin kuin pieni hotelli. Ruoka tulee pöytään, pyykit pestään...sähköä ei tosin aina ole ja vesikin on välillä kortilla.

Mitähän vuosi 2007 tuo tullessaan?

Tansanialaiset häät

06.11.2006

Eilen aamulla herättyämme emme vielä tienneet mihin päätyisimme sinä päivänä. Aamupala pöydässä perheemme äiti Jennifer kertoi, että heidän kirkossaan on tänään häät. Hetken päästä hän kysyi oliko meillä jotakin suunnitelmia päivälle. Meillä ei ollut sen ihmeempiä suunniteltu, joten hän kysyi olisimmeko me kiinnostuneita tulemaan mukaan. Ensireaktiomme oli, että eihän me nyt voida näin vain tulla, mutta hetken keskustelun jälkeen totesimme, että voisimme mennä kirkkoon, koska vihkiminen oli avoin yleisölle. Vihkimisen oli määrä alkaa kello 11 (kutsussa oli tosin klo 10), mutta epäilivät että se alkaa ehkä noin 11.30. Saavuttuamme kirkkoon se oli vielä puoli tyhjillään ja muutamat naiset koristelivat vielä salia. Viime käyntimme jälkeen kirkko oli saanut valkoisen värin seinille ja betonin lattialle kivimöhkäleiden sijaan.

Kirkko oli koristeltu sinivalkoisin värein. Eteen oli kiinnitetty kankaita, jotka laskeutuivat haitarimaisesti sivulle. Keskellä tätä oli nippu valkoisia ja sinisiä ilmapaloja. Samat ilmapallot olivat myös ympäri salia, ja sinistä satiininarua oli laitettu penkkien päähän. Edessä oli pöytä, jossa oli viralliset paperit allekirjoitusta odottamassa. Pöydän takana oli tuoleja, jotka oli aseteltu niin, että kaksi tuolia osoittivat toisiaan kohden. Näiden tuolien oli kummallakin puolella neljä tuolia.

Seremonia alkoi niin, että pastorit kävelivät sisään tai toisin sanoen marssivat niin että kumpikin jalka teki joka kerta pienen puoliympyrän muotoisen kaaren astuessa, jolloin jalka asettui melkein joka askeleella melkein samaan paikkaan. Eteenpäin ei siis menty millään kiireellä. Pastorit hivuttautuivat ensin pöytään asti, jonka jälkeen kummatkin kääntyivät eri suuntiin. Samaan tahtiin he kulkivat myös ylös puhujan pönttöön astuen jopa rappuset samaan tahtiin. Taustamusiikkina oli sähköuruista soitettu epämääräinen pimputus.

Pastorien jälkeen oli sulhaspoikien vuoro. Pojat olivat noin 8-vuotiaita ja hienot tummat puvut mustine kenkineen he tepsuttelivat samaan tapaan kuin pastorit olivat tehneet aikaisemmin. Pojilla oli kummalakin kädessään pieni vaaleansininen laatikko, joissa oli vihkiraamatut. Poikien jälkeen hiivintämarssin vuorossa olivat morsiustytöt. Tytöillä oli kaikkiaan kuusi ja kaikilla samasta sinisestä satiinista tehdyt hameet. Tytöt kävelivät sisään ikään kuin parijonossa. Ensimmäisillä tytöillä oli kädessään kynttilät sinivalkoisin koristeluin, seuraavilla oli kepit joihin oli kiinnitetty kaksi ilmapalloa ja viimeisillä tytöillä oli pienet tarjottimet, jossa oli pientä sinivalkoista paperisilppua jota rytmin mukaan tiputettiin matkan varrelle kummallekin puolelle kummatkin samaan tahtiin.Koomillista oli katsoa, kun järjestelyistä vastaava nainen yritti sytyttää kynttilöitä uudelleen muutamaan kertaan, vaikka oli aivan selvää että tuulevassa salissa tuli ei tule kynttilöissä palamaan. Pian seremoniamestari huomattukin asiasta, ja nainen lopetti uudelleen sytyttämisen närkästyneen näköisenä. Omalla paikallaan morsiustytöt ja pojat jatkoivat samaan tahtiin paikallaan marssintaa.

Seuraavana hiivintämarssi vuorossa oli bestman ja kaaso, jotka marssivat puoliväliin jossa he tapasivat ja lähtivät taas siihen suuntaan josta olivat lähteneet, hakemaan morsianta ja sulhasta. Morsiamen edessä oli vielä pikkutyttö, joka oli puettu valkoiseen niin kuin morsiankin. Sulhanen ja morsian tulivat sisään eri ovista saattueen kera. Sulhasella oli mukanaan bestman ja äiti, ja morsiamella kaaso ja morsiustyttö. Puolivälissä käytävää he tapasivat, ja lähtivät hiipimään samaan suuntaan.

Eteen päästyään morsiuspari ei asettunutkaan istumaan vierekkäin niin kuin olin aikaisemmin ajatellut, vaan morsian ja kaaso istuivat vierekkäin, ja bestman ja sulhanen istuivat vastakkaisille tuoleille. Puheista, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden emme tietenkään ymmärtäneet paljoakaan. Jossakin vaiheessa morsiamelta poistettiin huntu, jonka jälkeen hän siirtyi sulhasen puolelle. Itse ajattelin vain, että nyt he sitten olivat varmastikin vihitty. Ennen vihkimistä morsiamen setä luovutti morsiamen sulhaselle. Setä ei ollut ilmeisesti kauhean valmistautunut tehtävään, koska ei muistanut edes sulhasen nimeä. Onneksi vieressä oli kuitenkin kuiskaaja. Tilanne oli melko koomillinen ja itse en meinannut pystyä lopettamaan naurua. Itse kun en siinä vaiheessa vielä tiennyt, että kyseessä oli setä eikä isä. Oli koomillista ajatella, että isä ei muistanut tulevan vävyn nimeä. Viimein kun kaikki puheet oltiin pidetty oli hiivintämarssin vuoro. Järjestys oli sama kuin sisään tullessa, mutta poistuminen tapahtui vain toisesta ovesta. Pieni morsiustyttöä rupesi ujostuttamaan, ja jähmettyi paikalleen korikädessä. Pienen avustuksen kanssa hän pääsi kuitenkin ulos asti. Ulkona koko perhe asettui kuvaa varten, ja Brian ottikin koko ajan kuvia. Loppu illasta taisi kuvia olla kolmisen sataa.

Seremoniamestari, joka oli eräänlaisessa frakissa aivan sirkus tirehtöörin näköinen, ilmoitti ennen kirkosta poistumista missä autossa kukakin menee. Itse lähdimme kotiin syömään lounasta. Muut häävieraat kerääntyivät autoihin ja pikkubusseihin ja lähtivät kierrokselle ympäri kaupunkia. Kaupunki kierroksen jälkeen he siirtyivät rannalle ottamaan kuvia. Vastaanoton ilmoitettiin alkavan tasan kello neljä ja ihmisiä pyydettiin olevan ajallaan. Jennifer sai järjestettyä myös meillä kutsun vastaanottoon, vaikka emme olletkaan etukäteen antaneet omaa panostustamme häitä varten. Täällä kun on tapana antaa rahalahjoitus ennen häitä häiden järjestelyitä varten. Ne jotka antavat ovat myös kutsuttuja häihin. Tätä varten annetaan halukkaille pyyntö ennen häitä. Summat liikkuvat 6-10 euron välillä paria kohden. Summasta voi käsittääkseni kuitenkin myös neuvotella. Hääkutsun saa vasta muutamaa päivää ennen.

Lähdimme vastaanottoon neljän aikoihin, mutta paikalle saapuessamme saimme huomata, että olimme ajoissa. Perheemme isä Bright sanoikin, että jos Tansaniassa on ajallaan on ongelmissa, koska kukaan ei koskaan ole ajallaan. Me jäimmekin istumaan ulos varjoon ennen kuin siirryimme sisään.

Saimme juttelu kavereita kirkon kuoron tytöistä, jotka olivatkin nähneet meidän pyöräilevän kotinsa ohi melkein joka päivä. Noin 45 minuutin odottelun jälkeen siirryimme sisään, jossa Jennifer olikin jo varannut meille paikat. Pöytiin tarjoiltiin limonaadia ja vettä. Alkoholijuomia ei ollut tarjolla, koska kirkko jossa vihkiminenkin tapahtui ei salli alkoholin käyttöä ollenkaan. Tarkat säännöt eivät myöskään salli tanssimista yms. kirkossa, jota voi nähdä muissa kirkoissa afrikkalaiseen tapaan melko paljon.

Tunnin jälkeen morsiuspari saattueineen saapui kuvauksesta paikalle, ja oli taas hiivintämarssin vuoro. Seremoniamestari pääsi vauhtiin mikrofoninsa kanssa, ja hääjuhla alkoi. Mukana oli myös dj, joka soitti musiikkia väliajoin. Seremoniamestarilla oli myös omaa ohjelmaa järjestettynä, kuten näyttelemistä laulun tahdissa ja vitsien kerrontaa. Itseä harmitti, kun ei ymmärtänyt. Hieman myös ihmetytti, että mitään ei myöskään käännetty, vaikka esimerkiksi sulhasen äiti ei puhunut swahilia, ilmeisesti hän kuitenkin ymmärsi kenialaisena jonkin verran. Ensin esiteltiin läsnäolijat aloittaen sulhasesta. Tittelitkin lueteltiin muun esittelyn lomassa. Sen jälkeen vuorossa oli sulhasen äiti ja sukulaiset. Tämän jälkeen oli vuorossa vasta morsian ja hänen sukulaisensa. Esittelyiden jälkeen oli vuorossa kakun leikkaus. Pöytä aseteltiin kaikkien nähtäväksi leikkaamista varten. Palasen leikattuaan morsian antoi kakun miehelleen niiauksen kera. Tämän jälkeen mies antoi vaimolleen, mutta vaimo jatkoi niiausta. Tämän jälkeen bestman ja kaaso antoivat toisilleen palat. Tämän jälkeen kakkusta yksi osa annettiin morsiamen äidille ja yksi osa sulhasen vanhemmille. Sulhanen ja bestman veivät kakun ensin morsiamen äidille, jonka jälkeen morsian ja kaaso vei toisen osan sulhasen äidille. Puolivälissä matkaa morsian kuitenkin meni polvilleen ja kulki kakku kädessä lopun matkaa polvillaan. Itse olin näkemästäni melko järkyttynyt, koska en osannut sitä odottaa. Mielessäni kävi vain, että vielä olisi puuttunut, että hän olisi konkreettisesti suudellut äidin jalkoja, jota paikallisesti jatkuvasti vanhempaa tervehtiessä sanotaan ”shikamoo”, joka suoraan käännettynä edellä mainittua tarkoittaa.

Kakun jälkeen oli vuorossa malja. Eteen tuotiin shampanjapullon näköinen viinirypälemehupullo. Tarvittiin kuitenkin todistajakin lukemaan pullon kyljestä kaikille, että pullo sisälsi alkoholitonta juomaa. Pienen tanssintojen jälkeen pullo aukaistiin samaan tapaan kuin shampanjapullokin ja jokaisen sukulaisen ja hääseurueen lasiin kaadettiin pullosta hieman juomaa, jonka jälkeen sukulaiset menivät kilistelemään lasit hääparin kanssa. Tämän jälkeen oli vuorossa kaikki häävieraat, ja näin ollen jokainen kävi kilistelemässä pulloaan vasten hääparin lasia. Loppu viimein hääparia kohden meni jonollinen tanssiva ja laulavia vieraita, jotka kilistelivät pullojaan keskenään.

Jonkin ajan kuluttua vuorossa oli ruoka, joka tarjoiltiin salin takaosassa. Ensin ruokaa kävivät hakemassa tietenkin hääpari ja lähimmät sukulaiset. Ruokaa oli kyllä tarjolla paljon ja lajeja oli melko paljon. Oli maustettua riisiä- pilauta, tavallista riisiä, ranskalaisia, perunaa, pastaa, kalaa, kanaa, lampaan lihaa ja salaattia. Pian oli omakin lautanen pullollaan, kun tarjoilusta vastaavat naiset olivat kauhaisseet ruokaa lautaselle. Ruoka oli kyllä todella hyvää, vaikka en jaksanutkaan koko lautasellista syödäkään. Syöminen tietenkin tapahtui paikalliseen tapaan sormin, ja servettiin oli kiinnitettynä hammastikku. Ruuan jälkeen morsiuspari antoi jokaiselle parille pienen kiitos kortin, jossa kiitettiin häiden avustuksesta. Korttiin oli kiinnitettynä kaksi karkkia. Jenniferiltä kuulimme kuitenkin, että ei ollut tavallista antaa vieraille mitään.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa sulhasen äidin puhe, jonka hän puhui englanniksi ja käännettiin suahiliksi. Ensimmäinen puhe siis jonka myös me ymmärsimme. Puheen jälkeen oli vuorossa lahjojen anto. Morsiuspari sekä bestman ja kaaso saattueineen asettuivat eteen riviin. Edessä oli pöytä, jossa oli kori mihin kortit voitiin laittaa ja lahjat annettiin morsiussaattueelle, jotka pitivät lahjoista huolta. Ensin vuorossa olivat lähimmät sukulaiset, jonka jälkeen jokainen vieras kävi antamassa vuorollaan lahjan ja onnittelemassa hääparia. Suurimman osan käytyä onnittelemassa vuorossa oli isompien lahjojen vuoro. Isompana lahjana näistä oli tv, joka kannettiin saliin kymmenen ihmisen saattueessa. Lahjaa kannettiin laulaen ja tanssien. Seremoniamestari pääsi taas kunnolla vauhtiin lahjaa esitellessä. Lahjasta myös sanoivat muutamat ihmiset oman sanansa, ja kiittelyitä ilmeisesti riitti.

Tässä vaiheessa kello alkoi olemaan puoli kymmenen, ja me suuntasimme kotiin. Hääpari jäi vielä kuitenkin antamaan lahjaa vanhemmilleen ja häissä auttaneille. Bright otti mukaansa ison pussillisen ruuan tähteitä naapurinkoirille. Illalla nukkumaan mennessä ei voinut muuta sanoa kuin että eipä olisi herättyään uskonut päivästä tulevan sellainen elämys.

Nordic Sports

19.10.2006

Matkamme Dar es Salemiin alkoi perjantaina. Lentomme oli ajoissa ja lentokentällä oli odottamassa sama kuski kuin edelliselläkin kerralla. Yöpaikkaan matkalla pysähdyimme myös ruokakaupassa, josta matkaan tuli vaihtelua ruokalajeihin ugalin ja riisin jälkeen, pastaa, patonkia, mehua ja suklaata. Ensimmäisen illan vietimme kuitenkin majapaikassamme, joka oli pienen matkan päästä keskustasta. Nautimme hiljaisuudesta sekä ilmastoinnista.

Lauantai aamulla suunnistimme kansainväliseen kouluun, jossa pohjoismaiden turnaus pidettiin. Paikalle tultuamme saimme huomata, että paikalla oli monta suomalaista, ja sai aluksi varoa mitä suustaan päästi, kun oli Mtwarassa tottunut puhumaan mitä sattui. Aamun aloittivat naisten jalkapallo joukkue. Itse olin ensimmäisen pelin sivusta katsojana. Vastustajana oli Norja. Ensimmäinen peli valitettavasti hävittiin, mutta seuraavissa peleissä kävi hieman paremmin. Itsekin pelasin seuraavissa peleissä, ja onnistuimme rankkari kisan jälkeen voittamaan prossia. Miehet valitettavasti hävisivät ottelunsa Ruotsia vastaan. Jalkapallon jälkeen oli vuorossa uintikilpailut, ja uinnin jälkeen lentopallon loppukilpailut. Lentopallosta tuli hopeaa, mutta uinnissa taidettiin olla viimeisiä. Iltapäivällä oli vuorossa suurlähettiläiden tikanheittoa ilmapalloihin, akan kantoa, teepussin heittoa ja köydenvetoa. Koko kilpailussa Suomi sijoittui kolmanneksi, Ruotsi vei voiton, Norja toisena ja Tanska neljäntenä. Illalla kisojen päätökseksi oli järjestetty juhlat, jossa iso puinen palkintokirahvi vaihtoi omistajaa. Ruoka oli erittäin hyvää ja paikalla oli elävää musiikkia.

Sunnuntaina otimme hieman rauhallisemmin pitkän lauantai päivän jälkeen. Vaihdoimme myös lauantaina yöpaikkaamme Onnelaan, jossa kävimme sunnuntaina uimassa ja illalla myös saunomassa. Sunnuntaina kävimme Onnelan lähellä olevassa ostoskeskuksessa syömässä ja keilaamassa, jossa Ari vei voiton pisteillä 154! Hinta tason huomasimme kuitenkin olevan hieman eri tasoa kuin mitä Mtwarassa olimme tottuneet. Esimerkiksi ruuasta maksoimme kaksin tai kolminkertaisesti ellei enemmänkin.

Maanantaina lähdimme kahdeksan aikoihin kohti kaupunkia Arin kanssa tapaamaan ”herra isoja herroja”. Päivän aikana tapasimme sponsoreiden johtajia, urheiluministeriä ja opetusministeriä. Opetusministeri oli kuitenkin tapaamisesta melkein tunnin myöhässä, koska oli jossakin toisessa tapaamisessa. Tapaamisten välissä Ari pyöritti meitä ympäri kaupunkia, ja Dar es Saleem alkoi saamaan hieman loogisemman järjestyksen, kuin mitä ensi kerralla olimme saaneet. Lämpöä kuitenkin riitti, joku mittari näytti päivällä jopa +36. En tiedä sitten oliko oikeassa, mutta lämmintä joka tapauksessa oli. Iltapäivällä kävimme myös vilkaisemassa tingatinga maalauksien kotisijaa, joka on Tansanialainen maalaus suuntaus. Valikoimaa pienessä hallissa oli hieman liikaakin.

Tiistaina menimme kaupunkiin daladalalla, jonka tuntui aamulla kiertävän joka kadun yrittäen saamaan pikkubussin (liian) täyteen. Aamupäivällä suuntasimme Karyakoo torille, joka oli aivan maineensa näköinen. Hurjasti ihmisiä ja kojuja joka puolella sekoittuen mielenkiintoiseen hajujen sekamelskaan. Jokaiseen kojuun saimme tervetulo toivotukset, ja samaan aikaan väistimme kymmeniä ihmisiä, jotka yrittivät samaan aikaan suunnata sekä samaan, että eri suuntiin. Kuumuutta riitti myös tälle päivälle, ja muutaman kerran ehdimme jo epäilemään olimmeko eksyneet vai suuntasimmeko oikeaan suuntaan.

Keskiviikkona suuntasimme onnellisesti hektisen Darin jälkeen takaisin Mtwaraan. Paluumatkalla saimme huomata, että lentokone teki välilaskun, josta emme olleet tietoisia vasta kuin huomasimme olevamme jossakin muualla kuin Mtwarassa. Mtwaraan saapuessa Brian sai maahanmuuttoviranomaisen niskaansa, joka kyseli kaikenlaisia kysymyksiä. Pyysimme häntä odottamaan pomoamme Kandaa, joka tuli meitä vastaan asemalle. Virkailija pyysi meitä menemään toimistolle, jossa hetken juttelun jälkeen virkailija sai huomata pomon torujen jälkeen, että olisi ollut ehkä parempi ollut olla vain hiljaa. Me kun olemme toimittaneet kaikki tarvittavat oleskelulupapaperit toimistolle, josta ne ovat sitten lähteneet hyväksyttäväksi Dar es Salemiin. Pomo ihmettelikin kovasti mitä toimistossa teimme, ja miksi virkailija ei ole soittanut Dariin ja kysynyt missä vaiheessa käsittely on. Kotiin palattuamme saimme huomata onneksemme, että sähkö oli tullut takaisin. Tosin illan mittaan se meni poikki taas muutamaksi tunniksi, ja tuli takaisin muutamaksi. Tänä aamuna ei talosta lähtiessä ei sähköt olleet tulleet takaisin.

Kuukausi

12.10.2006

Olemme olleet nyt Tansaniassa reilun kuukauden. Terveinä olemme pysyneet yhtä parin päivän vatsatautia lukuunottamatta. Olemme saaneet myös huomata, että ensimmäiset kaksi viikkoa olimme onnekkaita sähkön suhteen. Olemme nimittäin olleet nyt pari viikkoa ilman sähköä. Sähkön puuttuminen tarkoittaa myös sitä ettei ole juoksevaa vettä, koska tankkia ei saada pumpattua täyteen. Olemme kuitenkin onnekkaita, että pihassamme on kaivo eikä vettä tarvitse sen pidempää kanneskella. Pitkin teitä näkee kuitenkin niin lapsia kuin aikuisiakin iso vesi ämpäri pään päällä. Itseäni samaan tilanteeseen ajatellessa näen ämpärin tippuvan muutaman metrin kävelyn jälkeen. Hyvin kuitenkin viisi vuotiaskin ämpäriä päänsä päällä kanniskelee ja ryhti pysyy kunnossa. Koska sähköä ei ole iltaisin ja pimeää tulee kuuden jälkeen olemme kehitelleet uuden unirytmin. Nukkumaan kahdeksan yhdeksän aikoihin ja heräämme sitten kuuden maissa. Näin tulee muutenkin käytettyä hyväksi valoisa aika.

Arki täällä on kuitenkin ruvennut pyörimään mukavan leppoisasti. Suomalaista kiirettä ei ole tullut vielä ollenkaan ikävä. Itselläni on kuitenkin vielä hieman tottumista perheen sisäkköön. On outoa, että aamulla herätessä aamupala on katettuna, lounaalle tullessa on ugalia (maissipuuroa) lisukkeineen pöydässä ja illalla ugali vaihtuu riisiin. Vaatteet tulee huoneen ovelle pestynä. En tiedä kuinka moni suomalainen 19-vuotias olisi valmis samaan työhön. Heräämään 5.30 siivoamaan ja illalla 22 aikoihin vielä tiskaamassa astioita. Vaikka ruokaa syödäänkin vain kolme kertaa päivässä menee sen valmistamiseen käytännössä koko päivä. Ruoka kun valmistetaan alusta asti itse. Riisi puhdistetaan laittamalla riisi isoon punottuun lautaseen, jota heitetään omalla taktiikalla jonka kautta riisistä erottuu hyvä ja huono. Tämän jälkeen riisi pestään, ja on valmis keitettäväksi. Kookospähkinä rikotaan ja siitä karsitaan hiutaleet irti hassun näköisen vempaimen avulla. Hiutaleet liuotetaan vedessä ja siivilän avulla niistä puristetaan kookosmaitoa, jossa ugali ja riisi keitetään. Omaa herkkuani on chapati, jota täällä päin syödään aamiaiseksi. Chapatiin menee kuitenkin myös oma aikansa, joten jos aamupalaksi sitä onnistumme saamaan se tarkoittaa sitä, että sisäkön tarvitsee herätä vieläkin aikaisemmin.

Työt aloitimme kahden ensimmäisen viikon ajan toimistossa, koska koulut olivat lomalla. Viime viikolla aloitimme opetuksen kouluissa. Tulemme opettamaan kolmessa eri koulussa. Maanantaina ja tiistaina Mtwarassa, ja keskiviikkoisin Mikindanissa. Ensimmäiselle tunnille mennessä ei oikein tiennyt mitä tuleman pitää, mutta hyvin se kuitenkin loppu viimein sujui. Ensimmäiselle tunnilla oppilaita oli 66. Mukanamme tunnilla oli myös Chigogolo, joka käänsi kaikki pelien säännöt swahiliksi ja piti ryhmää järjestyksessä. Saimme viereemme myös suuren joukon katsojia. Tiistaina saimmekin opetettavaksi hieman pienempiä, 2-luokkalaisia ja esikoulu luokan. Katsojia oli tietenkin vähintään saman verran kuin opetettavia. Mikindaniin menemme daladalalla, joka on paikallinen pikkubussi. Edellisellä viikolla odotimme bussia yli puoli tuntia, mutta tällä viikolla saimme bussin hetken odotettuamme. Busseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät silloin kun se on täynnä. Tämä tarkoittaa sitä, että meille ei ole enää bussissa istumapaikkaa, koska hyppäämme kyytiin tiemme päästä. Vielä silloinkin, kun tilaa ei ole meidän mielestä enää jäljellä, kaartaa bussi tien viereen ja kaksi uutta päätä änkeää vielä sisään. Brianin on myös vaikeata seisoa pikkubussissa, koska joutuu olemaan koko matkan kumarassa. Onneksi ikkunat ovat auki, joten bussin liikkuessa saa raitista ilmaa. Takaisin tullessa lähdemmekin ensimmäiseltä pysäkiltä, joten saamme istumapaikat. Mikindanin koulusta opetimme 4-luokkalaisia, joita oli taas yli 60. Tällä kertaa emme saaneet kuitenkaan niin paljon katsojia kuin toisissa kouluissa, koska opetamme jalkapallokentällä, joka on pienen matkan päässä koulusta.

Olemme saaneet huomata, että ajalla on täällä päin hieman eri merkitys. Itselle Italiassa oleskelu opetti onneksi tuplaamaan arvioidut ajat, mutta täällä se voi tarkoittaa myös triplaamista. Esimerkiksi perheemme isä työskentelee lakimiehenä, ja työpäivä virallisesti alkaa 7.30. En tiedä minä aamuna hän todella on ollut siihen aikaan töissä. Ensimmäisellä viikolla hän taisi lähteä joku aamu 9:30 kotoa töihin...Tunnin pari myöhästyminen voidaan aina selittää. Sinä aamuna myöhässä ollessaan isä naureskeli, että hän sanoo että hänellä on erittäin tärkeitä kansainvälisiä vieraita, joita ei voinut jättää yksin. Kelpaisikohan tämä Suomessa selitykseksi, jos ensi vuonna ilmestyisin pari tuntia myöhässä töihin?!?! :)

Olemme myös aloittaneet swahilin kielen oppitunnit. Opettajana toimii nainen, joka opettaa opettajien koulussa swahilia ja englantia. Ensimmäinen oppitunti oli omasta mielestäni varsin mielenkiintoinen ja hyvin erilainen verrattuna siihen mihin on Suomessa tottunut. Mukanamme meillä oli vain kynät ja paperia. Ajatellen, että opettajamme oli englannin kielen opettaja hänen englantinsa oli melko kangertelevaa. Saimme kuitenkin suurimpaan osaan kysymyksiämme vastauksen. Pari ensimmäistä viikkoa kävimme tunneilla joka päivä, mutta nyt olemme käyneet kerran pari viikossa. Vielä on paljon opittavaa, ja tuntuu mahdottomalta seurata ihmisten nopeaa keskustelua.

Huomenna olemme lähdössä tapaamaan Dar es Saleemiin Ari Koivua, joka kävi myös Mtwarassa muutaman päivän visiitillä. Osallistumme siellä olessamme myös Nordic Sports Tournament- kilpailuun, joka pohjoismaiden välinen leikkimielinen urheilukilpailu. Ehkä tällä kertaa näemme myös enemmän kaupunkia, joka ensivaikutelmaltaan oli erittäin hektinen ja sekava. Alku suunnitelmiin kuului, että olisimme menneet bussilla joka kestää noin 12 tuntia, ellei matkalla tapahdu mitään ihmeellistä - rengas rikoista ynnä muusta matkan kesto luonnollisesti kuitenkin pitkittyy. Loppujen lopuksi päätimme vielä matkustaa alle tunnin lentokoneella mennen tullen. Bussi matkat saa vielä odottaa.

Ensimmäinen koulupäivä

06.10.2006

Tällä viikolla aloitimme opetuksen kouluissa. Tulemme opettamaan kolmessa eri koulussa. Maanantaina ja tiistaina Mtwarassa, ja keskiviikkoisin Mikindanissa. Ensimmäiselle tunnille mennessä ei oikein tiennyt mitä tuleman pitää, mutta hyvin se kuitenkin loppu viimein sujui. Ensimmäinen luokkamme oli 6 luokkat ja oppilaita oli 66. Mukanamme tunnilla oli myös Chigogolo, joka käänsi kaikki pelien säännöt swahiliksi ja piti ryhmää järjestyksessä. Saimme viereemme myös suuren joukon katsojia. Tiistaina saimmekin opetettavaksi hieman pienempiä, 2 luokkalaisia ja esikoulu luokan. Katsojia oli tietenkin vähintään saman verran kuin opetettavia.

Mikindaniin menemme daladala, joka on paikallinen pikkubussi. Edellisellä viikolla odotimme bussia yli puoli tuntia, mutta tällä viikolla saimme bussin hetken odotettuamme. Busseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät silloin kun se on täynnä. Tämä tarkoittaa sitä, että meille ei ole enää busissa istumapaikkaa, koska hyppäämme kyytiin tiemme päästä. Vielä silloinkin, kun tilaa ei ole meidän mielestä enää jäljellä yhtään kaartaa bussi tien viereen ja kaksi uutta päätä änkeää vielä sisään. Onneksi ikkunat ovat auki, joten bussin liikkuessa saa raitista ilmaa. Takaisin tullessa lähdemmekin linja-autoasemalta, joten saamme istumapaikat. Mikindanin koulusta opetimme 4 luokkalaisia, joita oli taas yli 60. Tällä kertaa emme saaneet kuitenkaan niin paljon katsojia kuin toisissa kouluissa, koska opetamme jalkapallokentällä, joka on pienen matkan päässä koulusta.

Tämän ja viime viikon olemme saaneet tutustua sähkökatkoksiin, jotka saattavat kestää päiviä. Tällä hetkellä kodissamme ei ole ollut sähköä neljään päivään. Perheellämme on onneksi vettä varatankissa, mutta viime viikolla tämäkin vesi ehti loppumaan, koska sähkö oli poissa kuutisen päivää ja tankkia ei saatu välillä pumpattua täyteen. Pimeän tulessa kuuden aikoihin tarkoittaa siis sitä, että olemme oppineet myös hieman erilaisen unirytmin. Aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös.

Viime viikonloppuna olimme järjestämässä jalkapalloturnausta Mikindanissa. Jalkapallo-otteluita katsomaan oli kerääntynyt varmasti suurinosa kylän lapsista. Oli mukavaa nähdä lapsien kannustavan omaa joukkuettaan tanssimalla ja laulamalla ympäri kenttää. Maalin tullessa kaikki lapset juoksivat kentälle juhlimaan maalia. Yhtä nopeasti he myös poistuvat kentältä pelin jatkuessa.

Arkeen täällä on ruvennut jo tottumaan, kieltä ei tosin vielä oikein ymmärrä. Ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, ja pyöräillessä saa vähän väliä kuulla tervehdyksiä ja kysymyksiä miten menee. Suomeen takaisin tulessa pitää varmasti hetken aikaa keskittyä, että jokaiselle vastaantulijalle ei tule hymyillä ja kysyä mitä kuuluu!